Viime viikolla Suomi päätti tehdä 23 miljoonan euron tilauksen israelilaiselta Aeronautics-aseteknologiayhtiöltä. Rahalla ostetaan tiedustelulennokkeja, jotka pystyvät erittäin yksityiskohtaiseen ilmatarkkailuun vähän yli kymmenen kilometrin säteellä.

Erilaiset kauko-ohjattavat lentolelut ovat nyt asemarkkinoiden kuuma hitti. Jokaisen itseään kunnioittavan armeijan on niitä saatava. Pelikonsolien välkkeessä kasvanut nuori sotilassukupolvi ohjaa laitteita muutaman sentin tarkkuudella, turvallisesti omasta tukikohdasta käsin ilman poliittisesti kiusallisia miehistötappioita.

Israelin aseyhtiöt tuottavat näiden UAV-laitteiden parasta A-ryhmää. Läheinen yhteistyö sotaa käyvän armeijan kanssa tuo etuja, joista Suomen Patria voi vain unelmoida – tukevan kotimaisen kysynnän ja aidot testiolosuhteet. Niinpä Suomen tuore kauppakumppanikin hyödynsi tuotekehittelyssään esimerkiksi iskuja, joissa Israelin armeija pari vuotta sitten tuhosi Gazan infrastruktuurin ja tappoi 1300 palestiinalaista, näistä 437 lapsia.

23 veromiljoonaamme ovat siis epäsuoraa tukea Israelin armeijalle. Jos nyt puhuttaisiin suklaasta tai työhaalareista, myyjän toistuva sekaantuminen ihmisoikeus- ja sotarikoksiin herättäisi laajaa keskustelua. Miljoonaluokan asekaupoista ei kuitenkaan puhuta. Vaikka julkisen sektorin hankinnoilta yleensä vaaditaan jatkuvasti tiukempaa moraalia, aseteknologia on jostain syystä poikkeus.

Ja tottahan tietysti on, että eettisten periaatteiden vaatimus on tavallaan korni, kun puhutaan aseista. Silti pidän enemmän sellaisista aseista, joita ei ole testattu ihmisillä.

Viime vuosina Suomi on puhunut maailmalla suurieleisesti rauhan, ihmisoikeuksien ja vihreiden arvojen puolesta, mutta samalla näyttänyt omilla toimillaan aivan päinvastaista esimerkkiä. Muutama vuosi sitten Suomi ehdotti YK:ssa sopimusta, joka estäisi asekaupan Israelin kaltaisten toimijoiden kanssa. Ehkä ulkoministeriön olisi ollut syytä faksata aloitteestaan kopio myös puolustusministeriön edustajille, jotka samaan aikaan shoppailivat Lähi-idässä.

Asekaupassa on sekin huono puoli, että järjestelmiä pitää päivittää. Siten ei ole järkevää eikä aina mahdollistakaan ostaa yhtä härveliä tuolta ja seuraavaa jostain muualta. Tietyn aseteknologian hankinta on pitkäaikainen yhteistyösopimus.

Jos siis Suomen ehdotus asekauppakiellosta roistovaltioiden kanssa joku päivä toteutuu, vaikeuksissa on Suomen armeija.

(Kirjoitettu Lehtiyhtymälle 13.5.2012)

Poliitikot rakastavat numeroita. Kuulostaa niin pätevältä muistuttaa, että 0,28 % ikäluokasta jää vaille peruskoulun päästötodistusta ja 40 000 nuorta työmarkkinoiden ja koulutuksen ulkopuolelle. Ja koska tämmöinen peli ei vetele, tarvitaan lisää numeroita – esimerkiksi oppivelvollisuuden nostaminen 18 vuoteen tai 3000 uutta työpajapaikkaa.

Peruskoulun pystyttäminen oli 1970-luvun poliitikoilta suurtyö, jonka päälle onkin sitten
huilattu 40 vuotta. Kunhan pisa-tutkimuksissa pärjätään ja lapset lusivat oppivelvollisuutensa, mitään ei tarvitse muuttaa.

On kuitenkin muitakin lukuja. Esimerkiksi sellainen, että noin 50 % peruskoulun opettajista haluaisi jättää työnsä. Tai että suurin opiskelupaine ajoittuu 14-vuotiaisiin, jolloin moni ei hormoneiltaan pysty muuhun kuin hikoilemaan. Numeroita on myös
herätyskelloissa, jotka repivät edelleen koululaisia vuoteistaan kukonlaulun aikaan, vaikka yhteiskunnan muut toiminnot ovat siirtyneet tunteja myöhemmäksi.

Näitä lukuja ei ratkaista ilman peruskoulun laadullista päivitystä. Jos tehtaista on pillit viety museoon jo aikoja sitten, miksi kouluissa lapsia opetetaan edelleen marssimaan tauolle ja töihin äänimerkin tahtiin. Jos joku osoittaa merkkejä yksilöllisestä ajattelusta tai tarpeista, syntyy tähän koneeseen häiriötila. Teollisesta maailmankuvasta periytyvä selkeä ainejako toimii sekin huonosti – tenaville opetetaan kyllä englannin perusteet, mutta ei esimerkiksi englanninkielistä tiedonhakua.

Nuorten kokemusmaailman ja koulun keinotodellisuuden välille on revennyt valtava kuilu. Peruskoulu ei valmista selviytymään elämässä tai työmarkkinoilla, ja lapset vaistoavat sen. Koulu ei kerro, miten kokata hindulaiselle vieraalle. Ei siellä liioin
opi, kuinka haetaan toimeentulotukea tai miten puolustaa oikeuksiaan työelämässä. Tuoreen selvityksen mukaan koulun atk-opetuksen varassa eivät kaikki opi lähettämään liitetiedostoa.

Mitä kauemmas koulun vieraantuu muusta yhteiskunnasta, sitä enemmän esiintyy tervettä sopeutumattomuutta. Ei siis ihme, että ”erityistä tukea tarvitsevien” diagnoosien määrä kasvaa koko ajan. Yksittäiset opettajat ja koulut yrittävät päivittää käytäntöjä, mutta rakenteiden muuttaminen vaatisi järeämpää päätöksentekoa.

Olisi korkea aika ryhtyä politiikassakin tarkastelemaan peruskoulua jälleen kasvun ja
oppimisen näkökulmasta, ei nuorison varastointiongelmana.

(Kirjoitettu Aamulehdelle 29.4.2012)

Suomen politiikassa ajatellaan, että kunhan bruttokansantuote (BKT) kasvaa riittävästi, kaikki muu kyllä lutviutuu. Kakkua jaettavaksi ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Talouden ja ihmisten hyvinvointi ei kuitenkaan aina osu yksiin. Suomessa saavutettiin jo 1970-luvulla raja, jonka jälkeen vaurauden kasvu ei enää lisännyt kansan onnellisuutta. Itse asiassa monet bruttokansantuotteen plussat ovat hyvinvoinnin miinuksia – esimerkiksi aseteollisuus, rikollisuuden kustannukset, ympäristön ylikuormitus, turkistarhaus ja puhtaan veden yksityistäminen.

Siksi bkt ei ole vain neutraali tilastofakta. Talousmittarin vahva asema opettaa päättäjiä ajattelemaan, että talous on kaikkein tärkeintä.

Viime vuosina on tehty lukuisia esityksiä bkt:n korvaamiseksi. Vaihtoehtoisista mittareista tunnetuimpia lienevät onnellisuutta, elinikää ja ekologista jalanjälkeä kuvaava Happy Planet Index sekä YK:n käyttämä inhimillisen kehityksen indeksi. Molemmat ehdottavat, että politiikan pitäisi huomioida kestävän kehityksen näkökulmat vähintään yhtä suurella painoarvolla kuin se nyt vaalii taloutta.

Oma suosikkini vaihtoehtomittareista on Bhutanissa kehitelty bruttokansanonnellisuus (GNH). Se tunnistaa talouden tärkeyden, mutta tasavahvasti seurataan myös yhteiskunnan sosiaalista, ekologista, kulttuurista ja demokraattista kehitystä. GNH summaa noin 70 indikaattoria elämän eri alueilta. Osa näistä perustuu ihmisten subjektiiviseen käsitykseen elinoloistaan, osa taas kuvaa perinteisemmin esimerkiksi elinikää, yhteisöllisyyttä ja käytettyjä luonnonvaroja.

Bruttokansanonnellisuus on liian monimutkainen ja kulttuurisidonnainen valtioiden väliseen vertailuun, mutta tietyn yhteiskunnan sisäisen kehityksen arviointivälineenä sitäkin lupaavampi. GNH on heijastunut maan politiikkaan muun muassa metsien suojeluna, maksuttomana terveydenhuoltona, sijoituksina ekologisesti kestävään talouteen ja alhaisina tuloeroina. Bhutanin lapsikuolleisuus on laskenut nopeasti ja maksuttoman peruskoulujärjestelmän vuoksi lukutaidottomuutta löytyy enää vanhemmista ikäluokista.

YK:n tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat maailman toiseksi onnellisin kansa. Toisaalta rutiköyhä ja vuoristoinen Bhutan on sekin pärjännyt kansainvälisissä onnellisuusvertailuissa varsin hyvin. Se pistää miettimään, voisimmeko mekin olla onnellisia vähän halvemmalla.

(Kirjoitettu Lehtiyhtymälle 22.4.2012)

Ensimmäinen vuoteni kansanedustajana on ohi. Täyspäiväisen maailmanparannuksen lisäksi vuosi on antanut tilaisuuden kurkistaa suomalaisen eliitin arkeen.

Uudella työpaikallani saan tallata hyvin hoidettuja marmorilattioita, istua miellyttävillä jalopuutuoleilla ja totutella katselemaan arvotaidetta. Milloin liikun eduskuntatalosta tuon firman tai tämän ministeriön seminaariin, on se vain siirtymistä design-ympäristöstä toiseen: minua odottaa erikseen painettu kokouslehtiö, jonka värimaailma sointuu järjestäjän logon lisäksi kahvipöydän taidokkaasti aseteltuihin pikkupurtaviin. Jopa tapaamani ihmiset ovat usein huolellisen esteettisen suunnittelun tuloksia.

Useimmat uusista työkavereistani eivät lainkaan tunne sitä satunnaista ja rispaantunutta rakennusympäristöä, jossa iso osa suomalaisista elää jokapäiväistä elämäänsä. Kahvit hörpitään huoltoasemilla, joiden rähjäisyydestä ei löydä kauneutta Kaurismäkikään. Pahimmillaan lapset viettävät päivänsä koulussa, jota itä-berliiniläiset erikoisjoukot pitäisivät liian huonokuntoisena kaupunkitaisteluharjoituksiin.

Vaikka kauneus on katsojan silmässä, visuaalisella ympäristöllä on todettu olevan myös yleispäteviä vaikutuksia. Esimerkiksi kasvillisuuden säännöllinen näkeminen edistää terveyttä – eräässä tutkimuksessa potilaat paranivat nopeammin sairaalahuoneissa, joiden ikkunasta näkyi puita. Tiedetään myös, että tehokkain keino rauhoittaa järjestyshäiriöistä kärsiviä kortteleita on viihtyisyyden lisääminen. Pienikin panostus väreihin, kukkalaatikoihin ja ehjiin keinuihin toimii paremmin kuin säännöllinen poliisipartiointi.

Ei siis ole sattumaa, että puistonvarsiasunnot maksavat enemmän kuin ne betoniviidakot, joissa ainoa havaittu kasvillisuus on kylpyhuoneen home. Mahdollisuus esteettiseen ja terveelliseen arkiympäristöön on luokkakysymys. Siksi lumituiskun jälkeen tietyt kaupunginosat aurataan aina ensimmäisenä ja kauneimpien lukiorakennusten edessä seisoo eniten mopoautoja. Maapalloa peittää punaisten mattojen rihmasto, jolta käsin arki näyttää miellyttävältä ja hyvin hoidetulta.

Asiat voisivat olla toisinkin. Jossain toisessa todellisuudessa musiikkitalojen, aaltokampusten ja keskusareenoiden sijaan korjattaisiin lähiöiden leikkikentät, istutettaisiin puita ja suunniteltaisiin viihtyisiä kouluja ja kirjastoja – muillekin kuin eliitille.

(Kirjoitettu Pirkanmaan Sanomille 18.4. 2012)

Perustulolla tarkoitetaan yleensä rahaa, joka osoitetaan kaikille jonkin alueen asukkaille, samansuuruisena ja ilman tarveharkintaa. Toisinaan perustuloon luetaan myös julkiset palvelut. Näillä kun on suora yhteys siihen, millaisella summalla ihmisten voidaan olettaa tulevan toimeen. Suomen nykyisistä tulonsiirroista lähimmäksi perustuloa tulee ehkä lapsilisä. Se tosin vaihtelee sisarusten määrän mukaan, mutta ei ole riippuvainen esimerkiksi vanhempien tulotasosta.

Suomessa esitetyt perustuloehdotukset nojaavat yleensä malliin, jossa paremmin tienaavat palauttavat perustulonsa korkeampina veroina. Siten suoraa taloudellista hyötyä perustulosta saisivat vain pienituloiset, näistä erityisesti opiskelijat sekä ihmiset, jotka eivät selviä nykyisestä sosiaaliturvabyrokratiasta. Kuitenkin myös hyvätuloiset hyötyisivät perustulosta, sillä sen oletetaan lisäävän yhteiskunnallista vakautta ja vähentävän julkisen sektorin hallinnointikustannuksia.

Perustulosta on toistaiseksi olemassa vain paikallisia kokeiluja. Siksi sen vaikutuksista on vaikea sanoa mitään varmaa. Osa perustulon vastustajista pelkääkin, että taattu minimitoimeentulo tuhoaisi suomalaisen työmoraalin. Argumentti ei ole mitenkään uusi, sillä on jarrutettu kaikkia pienituloisia hyödyttäviä tulonsiirtoja ainakin keskiaikaisista kirkkokolehdeista lähtien (eliitin mahdollinen laiskuus ei ole herättänyt vastaavaa huolta).

Epäilenkin vahvasti perustulon demoralisoivaa vaikutusta. On totta, että aina ja jokaisessa järjestelmässä on vapaamatkustajia, jotka eivät halua osallistua yhteisönsä rakentamiseen. Kaikki tähänastinen tietomme viittaa kuitenkin siihen, että enemmistön kohdalla turvattu toimeentulo pikemminkin lisää kuin vähentää ihmisten toimeliaisuutta. Esimerkiksi Namibiassa tehdyn perustulokokeilun seurauksena sekä lasten koulunkäynti että aikuisten perustamat yritykset lisääntyivät merkittävästi.

Toisaalta keskustelu laiskuudesta ampuu mielestäni kokonaan idean ohi. Perimmiltäänhän perustulon ydin on oivalluksessa, että työtä tehdään ja yhteistä vaurautta synnytetään paljon muuallakin kuin virallisessa työelämässä.

Ei ole tehtaissa työntekijöitä, ellei joku ensin syötä, pese, hoivaa ja tuudita vauvoista fiksuja aikuisia – usein ilman palkkaa. Ei tule yliopistoista innovaatioita ilman meitä edeltäneiden sukupolvien kieli- ja kulttuuriperintöä. Jos kerran tuotannossa syntyvä vauraus itse asiassa perustuu meidän kaikkien ponnistuksille, on vain loogista jakaa myös hyötyä meidän kaikkien kesken.

Ensimmäiset suomenkieliset romaanit alkoivat ilmestyä 1870-luvun taitteessa. Tunnetuin niistä kertoo seitsemästä syrjäytymisuhan alaisesta nuoresta.

Kirjan alku on kuin suoraan oman aikamme lastensuojelumuistiosta, löytyy monilapsinen yksinhuoltajaperhe, köyhyyttä ja oikea-aikaisen tuen puuttuminen. Kuten kuvaan usein kuuluu, alkavat vaikeudet ilmetä jo varhain: on näpistelyä, karkailua, auktoriteettien uhmaamista ja aggressiivista käytöstä ikätovereita kohtaan. Ainakin osalla pojista on ilmeisesti myös tunnistamatta jäänyt lukihäiriö.

Valitettavasti ympäristö ei osaa vastata lasten oireiluun muuten kuin rangaistuksilla, mikä vaan entisestään pahentaa kierrettä. Lopulta äidin kuolema ajaa veljekset reunan yli. Päihteiden käyttö ja opintojen keskeytyminen saavat heidät jättäytymään kokonaan järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle.

Toivottomalta vaikuttavasta tilanteesta huolimatta kertomus päättyy onnellisesti, kun nuoret vuosien kipuilun kautta kasvavat yhteisönsä vastuullisiksi jäseniksi. Käänteen aiheuttaa satunnainen kohtaaminen tutun lähipoliisin kanssa. Nuoret törmäävät häneen pakomatkalla jengitappelusta, mutta sosiaalisesti taitava poliisi päättää tällä kertaa jättää pidätyksen tekemättä.

Tämä yllättävältä taholta tullut ja ansaitsemattomaksi koettu hyväntahtoisuus murtaa pojissa sen, mihin lukuisat rangaistukset eivät pystyneet. Veljekset päättävät ottaa kohtalon omiin käsiinsä, ja keskinäisen vertaistuen avulla heidän onnistuukin palata vähitellen opintojen pariin. Tarinan lopussa he ovat kulkeneet pitkän tien takaisin yhteisöönsä, saaneet asiansa kuntoon ja useimmat perustaneet perheenkin.

Kirjan perusteella tiedämme, että nuorten syrjäytymisuhka puhutti suomalaisia jo 1800-luvulla. Myös ratkaisut ovat olleet jo silloin tiedossa – että hyvällä tuotetaan hyvää ja pahalla pahaa. Selkeitä rajoja tarvitaan, mutta vielä tärkeämpiä ovat luottamus ja mahdollisuus uuteen alkuun. 

Olisi hyvä, että kirjailijoiden lisäksi sen muistaisivat ne viranomaiset ja vanhemmat, jotka joutuvat mittailemaan voimiaan itseään etsivien nuorten kanssa. Samalta vuosisadalta tunnetaan nimittäin toinenkin nuoren kapinallisen elämänkerta. Sen päähenkilönä on varhaislapsuudessaan pahoin traumatisoitunut nuorisorikollinen Kullervo, jonka tielle ei ymmärtäväistä poliisia sattunut. Hänelle kävi juuri niin huonosti kuin pahimmillaan voi käydä.

Kirjoitettu lehtiyhtymälle 1.4.2012

Arvoisa puhemies,

Hallitus ja puolustusvaliokunnan enemmistö esittävät hyväksyttäväksi sopimusta, joka tekisi Israelin ja Suomen välisestä asekaupasta valtiosalaisuuden. Keskityn puheenvuorossani kahteen seikkaan – ensin esityksen eduskuntakäsittelyyn ja sitten sen periaatteellisempiin ongelmiin.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun Suomi tekee tietoturvallisuussopimuksen pelkästään puolustus- ja turvallisuusyhteistyötä varten. Jo siksi sopimusta pitäisi tarkastella myös perustuslain ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Asianmukaisen valiokuntakäsittelyn sijaan
esitystä on kuitenkin nyt käytetty vain puolustusvaliokunnassa, jossa sielläkin
kuultiin asiantuntijoina ainoastaan kahta virkamiestä.

Perustuslakiarviointia huutaa ainakin sopimuksen suhde julkisuusperiaatteen tiedonsaantioikeuteen. Esityksessä määräysoikeus aineiston julkisuuteen säilyy sen luovuttaneella valtiolla. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kun Suomi ostaa Israelista aseita, se samalla antaa Israelille määrittelyvaltaa siihen, mitä tietoja Suomessa salataan.

Vaikka puolustusvaliokunnassa tehtiin esitys perustuslakiulottuvuuden selvittämiseksi, se jäi vaille kannatusta. Edes viime aikoina niin innokkaasti avoimuuden ja autonomian puolesta puhuneita perussuomalaisia ei nyt huolettanut jakaa suomalaista julkisuusharkintaa Lähi-itään saakka.

Arvoisa puhemies,

Isompi kysymys on, mihin Suomi ylipäätään tarvitsee tällaista sopimusta. Meillä kun ei pitäisi olla Israelin kaltaisen lastenkiduttajavaltion kanssa aseyhteistyötä lainkaan.

Suomi ajaa parhaillaan YK:ssa laillisesti sitovaa sopimusta, joka kieltäisi asekaupan ihmisoikeuksien tai kansainvälisen lain loukkauksiin syyllistyvien maiden kanssa. Israel kuuluu selvästi näiden maiden joukkoon. Israel on sekä YK:n että kansainvälisesti arvovaltaisimpien ihmisoikeusjärjestöjen mukaan syyllistynyt toistuvasti vakaviin ihmisoikeusrikoksiin, sotarikoksiin ja mahdollisiin rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Kansainvälisen lain asiantuntijoiden keskuudessa, niin Suomessa kuin ulkomailla, vallitsee yksimielisyys Israelin räikeistä ihmisoikeusrikkomuksista ja kansainvälisen lain loukkauksista.

Tämä Suomen aloitteesta käynnistynyt asekauppakieltohanke joutuu perin outoon valoon, kun Suomi samaan aikaan ilmoittaa tavoittelevansa tiiviimpää turvallisuus- ja aseyhteistyötä Israelin kanssa. Kuvaa ei ainakaan kaunista se, että nimenomaan Israel-asekauppa on herättänyt julkisuudessa paljon arvostelua. Siten siihen liittyvät salaushankkeet ovat demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta erityisen kyseenalaisia.

Ihmisiä on kahta lajia. Toiset omistavat porakoneen ja toiset lainaavat sellaisen, milloin sattuvat tarvitsemaan.

Porakoneen omistajat muodostavat yhteiskunnan vahvan rungon. He ovat paikalleen asettuneita, työteliäitä ja vakaita peruskansalaisia. Poran lainaajat taas muistuttavat enemmän sään ja vuodenaikojen mukana eläviä lehtiä, levottomia paikkansa etsijöitä tai
elämäntapaseikkailijoita.

Yhteisön luonnolliseen kiertoon kuuluu, että aikanaan useimmista nuorista poran lainaajista kuoriutuu poran omistajia. Omalla kohdallani tämä ratkaiseva muutos tapahtui noin kuukausi sitten. Kun kävelin ulos rautakaupasta upouutta poralaukkua heilutellen, oli minusta tullut yksi sukuni vastuunkantajista.

Paitsi ettei se mennyt niin. Kaikki edellä mainittu koskee nimittäin vain miehiä. Naisen ja poran yhteiskunnallinen suhde on huomattavasti monimutkaisempi.

Oivalsin sen vasta, kun ennen tärkeää ostosta pyysin neuvoja tuttavapiirini poranomistajilta (joista useimmat ovat miehiä). Vastaukseksi sain enimmäkseen hyväntahtoista pilkkaa: ”Voi kuinka söpöä, tyttö aikoo ostaa porakoneen!”, ”Mitä se kuvittelee sillä tekevänsä?” ja ”Jos tarvitset reiän seinään, eiköhän vain olisi helpompaa pyytää jotakuta miestä apuun?” Erityisen suurta huolestusta ostoaikeeni herätti sellaisissa
miehissä, jotka eivät itse ole järin käteviä käsistään.

Opin, että porakoneen omistajilla on oma arvojärjestyksensä. Amatöörit käyttävät yleisporaa, joka puree kaikkiin tavallisiin pintamateriaaleihin, mutta ammattimaisilta remonttireiskoilta löytyvät puu- ja kiviporat erikseen. Ja jos nyt joku nainen välttämättä haluaa poran hankkia – esimerkiksi siksi, että on liian ruma saamaan miestä – hänen on
sopivaa ostaa yleisporan halpaversio, jota myös ”leluksi” kutsutaan.

Kun sana levisi, sain kuulla myös tiettyjen eläkeläisrouvien järkytyksestä: ”Millainen mies sillä oikein on, kun hän sallii naisen päättää kodin porakonehankinnoista?” ja ”Mihin tämä maailma oikein on menossa!” Mainittakoon, että samaiset supernaiset ovat itse kasvattaneet suuret ikäluokat ja siinä sivussa rakentaneet hyvinvointivaltion kysymättä kertaakaan, mitä nainen saa tai osaa tehdä. Mutta reiän poraaminen seinään, se on sentään ihan eri asia…

Puhtaan kiihkottomasti asiaan suhtautuivat lähinnä ammattirakentajat. Heiltä sain kaipaamiani käytännön vinkkejä ja toivotuksen pitää hauskaa. Ehkä rakennusalalla onkin tiedossa se tarkoin varjeltu salaisuus, ettei porakoneen käyttöön tarvita pippeliä.

(Kirjoitettu Lehtiyhtymälle 11.3.2012)

Euroopassa ja yhä enenevässä määrin myös Suomessa asuu, työskentelee ja viettää perhe-elämää henkilöitä, joilla ei ole julkiseen terveydenhoitoon oikeuttavaa kotikuntastatusta. Usein kyse on ihmisistä, jotka ovat työn, rakkauden tai turvallisuutensa vuoksi jääneet maahan siitä huolimatta, ettei heille ole myönnetty oleskelulupaa. Mukana on myös
eu-kansalaisia, jotka kotimaansa valikoivan terveysvakuutuksen vuoksi eivät ole oikeutettuja palveluihin Suomessa sekä suomalaisia paluumuuttajia tai muista maista tulevia henkilöitä, jotka vielä odottavat kotikuntaoikeutta.

Suurin osa kotikuntastatuksen puuttumisen myötä terveyspalvelujen ulkopuolelle jäävistä ihmisistä on työikäisiä aikuisia, joiden hoidolliset tarpeet ovat vähäisiä. Joukossa on kuitenkin myös lapsia ja raskaana olevia naisia. On kestämätöntä, että osa Suomessa asuvista alaikäisistä jää ilman oikeutta asianmukaiseen terveydenhoitoon.

Nykyisellään Suomi turvaa kiireellisen hoidon jokaiselle kansalaisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta. Mikäli hoitoon hakeutuneella henkilöllä ei kuitenkaan ole kotikuntaa, hänelle lähetetään jälkikäteen lasku. Käytäntö tuottaa terveydenhuoltojärjestelmälle moninkertaista paperityötä ja toisaalta ehkäisee tehokkaasti köyhiä ihmisiä hakeutumasta hoitoon edes akuuttitilanteissa.

Inhimillisesti ja kansanterveydellisesti kestävä terveyspolitiikka edellyttäisi, että kaikille
taattaisiin kiireelliset hoidot subventoituun hintaan. Lisäksi kotikuntaoikeudesta riippumatta olisi hoidettava kaikki lasten sairaudet ja hammashoito sekä raskaudenseuranta ja synnytykset. Välttämättömiin terveyspalvelujen ryhmään tulisi lukea myös sellaiset vakavat krooniset sairaudet, joiden hoitamattomuus voi johtaa vakavaan vammautumiseen tai kuolemaan, sekä kansanterveydellisestikin ongelmallisten infektioiden hoito.

Edellä olevan perusteella ehdotan,

että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin, jotta myös paperittomasti tai ilman kunnalliseen terveydenhoitoon oikeuttavia papereita Suomessa oleskelevat henkilöt saisivat välttämättömät terveyspalvelut.

Helsingissä 9. päivänä maaliskuuta 2012

Anna Kontula /vas

Tänään eduskunnan käsittelyssä oleva Kreikan tukipaketti II on oiva esimerkki siitä, miten vaikeaa on kääntää liikkuvan junan suuntaa. Edes silloin, kun kaikki jo näkevät kiskojen päätyvän varmasti upottavalle rämeelle.

Laskutavasta riippuen tukipaketin kokonaissumma on 130-200 miljardia, josta Suomen osuus 2,25 miljardia (+ korot & ylitakaukset). Toisin kuin Kreikka ykkösessä, nyt Suomi ei anna suoraa rahaa, vaan takauksen väliaikaisen vakausmekanismin lainanhankinnalle. Uutta on myös se, että tällä kertaa Suomella on vakuudet takaamalleen pääomalle.

Suurin parannus on sijoittajavastuu. Kreikka II:n yhteydessä toteutetaan vapaaehtoinen 53,5 % leikkaus yksityisten velkojen nimellisarvoihin. Velkojen uudelleenjärjestelyä on tosin arvosteltu silmänkääntötempuksi, sillä merkittävä osa uudesta tukipaketista tulee valumaan samoille pankeille ja sijoittajille, jotka nyt ottavat takkiinsa velkajärjestelyssä. Vaikka sijoittajavastuu jäisi symboliseksi, jo sen saama poliittinen hyväksyntä on mielestäni kuitenkin hyvä asia.

Kreikka II tähtää maan velan pudottamiseen nykyisestä 160 (tai 180, lähteestä riippuen) prosentista 120 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Se on kova tavoite. Parhaissakin skenaarioissa sopeutusohjelmien nimellä kulkevat megasäästöt ovat nimittäin ajamassa Kreikkaa niin syvään taantumaan, ettei tukipaketti mitenkään riitä nostamaan sitä velkakuopasta. Pelastuspaketin ongelmat – vasemmistolaisesta näkökulmasta – liittyvätkin näihin Kreikalta vaadittuihin säästöihin, joiden rinnalla Suomen 90-luvun leikkaukset olivat leikintekoa.

Muiden euromaiden (myös Suomen) painostuksesta ja valvonnan alla tavallisen kreikkalaisen elintasoa on pudotettu vuosikymmeniä taaksepäin. Kreikan työttömyysaste on kohonnut 20 prosenttiin, nuorisotyöttömyys lähes 50 prosenttiin. Siten ei olekaan ihme, että erityisesti koulutetut nuoret muuttavat maasta kiihtyvällä vauhdilla – mikä entisestään heikentää Kreikan mahdollisuuksia päästä takaisin jaloilleen, saati lähteä eteenpäin. Totta kai se tuntuu: Kun kreikkalaiset vielä ennen kriisiä tekivät itsemurhia eurooppalaisista vähiten, nyt he ovat kivunneet ykkösiksi. Samoin lasten hylkäämiset ovat kasvaneet huomattavasti, ja yhä useammin syynä on vanhempien köyhyys.

Toisen tukipaketin ehtoina toteutettaviin lisäsäästöihin kuuluu muun muassa minimipalkkojen alentaminen 22 prosentilla ja nuorten minimipalkkojen leikkaaminen kolmanneksella. Tämän jälkeen kreikkalaisen kuukausipalkka voi olla selvästi suomalaisen työttömän peruspäivärahaa alhaisempi – ja hinnat kuitenkin perustuvat samoihin euroihin. Myös eläkkeitä leikataan ja julkiselta sektorilta irtisanotaan ihmisiä.

Kreikalle tarjottu resepti on paitsi inhimillisesti kestämätön, myös taloudellisesti impotentti: Jo ensimmäisen pelastuspaketin seurauksena on nähty konkursseja, irtisanomisia, palkkojen ja eläkkeiden leikkauksia sekä terveydenhuollon varojen leikkauksia, jotka kaikki ovat kasvattaneet työttömyyttä ja köyhyyttä, joiden vuoksi Kreikan sisäinen kysyntä on romahtanut samaan aikaan ulkoisen kanssa. Näin pelastustoimet ovat kiihdyttäneet Kreikan syöksykierrettä ja maa onkin nyt monilla mittareilla huonommassa jamassa kuin ennen euromaiden väliintuloa.

Jos Kreikan bruttokansantuote jatkaa putoamistaan, maan suhteellinen velka kasvaa, vaikka velan absoluuttinen määrä ei edes nousisi. Kuka tässä tilanteessa uskoo oletukseen monen vuoden 6,5 % perusylijäämästä, jolle Kreikka II perustuu? Saati Kreikan pääministerin julistukseen 150 000 yksityisen sektorin työpaikasta tänä vuonna? Jopa luottoluokittajat ja IMF ovat varoittaneet, että sopeutusohjelmat vievät Kreikalta viimeisetkin selviytymisen mahdollisuudet. Nämä kapitalistisen imperialismin keulakuvat alkavat vaikuttaa suorastaan sympaattisilta, kun niitä verrataan merkeliläiseen Eurooppaan.

Tähänastisista Kreikka-toimista voi vetää yhteen, että mikään ei ole mennyt niin kuin strömsössä. Jos Kreikkaa pelastetaan vielä vähän, ei koko maata enää ole, sen köyhistä puhumattakaan.