16. 10 2018

Kyse on lopulta lakko-oikeudesta

”Minusta se pakkovalta, jota työmailla poliittisessa mielessä ammattiyhdistysliikkeen taholta on harjoitettu, monet lakot, jotka poliittisessa tarkoituksessa on tässä maassa aikaansaatu, ne ovat sanomattoman paljon vahingoittaneet meidän talouselämäämme ja kansantalouttamme. […] Kun työmaat eivät ole suinkaan niitä paikkoja minun käsittääkseni, joissa pitää politikoida, ne ovat toista tarkoitusta varten, minusta ei myöskään silloin ole syytä sallia sitä, että politikoimisella työmailla aiheutetaan jonninjoutavia, tarpeettomia, jopa monta kertaa yhteiskunnalle ja talouselämälle vahingollisia lakkoja.”

Näin tiivisti maalaisliittolainen sosiaaliministeri Eino Tuomivaara kantansa poliittiseen lakkoiluun vuonna 1930, kun eduskunta käsitteli hallituksen niin kutsuttua työrauhalakia. (HE 35/1930 II vp)

Kuulostaako tutulta? Ei ihme.

Talvisodan edellä koko ammattiyhdistysliike nähtiin oikealla jopa jonkinlaisena kommunistien Troijan hevosena. Sitä vastaan organisoitiin ”valkoisia” eli työnantajille lojaaleja ammattiyhdistyksiä, lakonmurtajajärjestöjä, mustia listoja, työntekijöille luottolehdistön kautta suunnattua propagandaa, palkanlisiä järjestäytymättömyyteen sitoutuville työntekijöille – sekä tietenkin lakialoitteita.

Talvisodan (erityisesti sosiaalidemokraatteja ja oikeistoa) yhdistävän kokemuksen myötä suomalainen sopimusyhteiskunta alkoi hahmottua ja työmarkkinapolitiikan hurjimmat vuosikymmenet jäivät taakse. Kritiikki poliittista lakkoilua kohtaan ei kuitenkaan hävinnyt. Se tiivistyi jälleen esimerkiksi 1970-luvun alussa, kun kiihkeiden vasemmistovirtausten keskellä lakoilla väitettiin tavoiteltavan koko yhteiskuntajärjestelmän kaatamista.

Silti, myös oikeistossa on kyllä aina tiedetty, että työn ehdoilla ja laajemmalla politiikalla on vissi yhteys. Lakkojen vauhdittamana on saatu Suomeen koko joukko poliittisia ja sosiaalisia oikeuksia, aina äänioikeudesta lähtien. Joidenkin tulkintojen mukaan myös työnantajapuolen taipuminen keskitettyihin ratkaisuihin ja esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen jäsenmaksujen työnantajaperintään johtuikin enemmän vallankumouksen pelosta kuin keskitettyjen ratkaisujen kyvystä säilyttää työrauhaa.

Vuosikymmenestä toiseen toistuva poliittisten lakkojen paheksunta onkin enemmän retoriikkaa, jossa politiikkaan liitettyjä kielteisiä mielikuvia yritetään hyödyntää työntekijöiden neuvotteluaseman heikentämiseksi.

_______

Tänään eduskunnassa käsitellään pääministerin ilmoitusta irtisanomislaista. Käytäntö on poikkeuksellinen, sillä yleensä asiat tulevat eduskunnan käsittelyyn hallituksen valmiina esityksinä, jolloin niitä on mahdollista myös yksityiskohtaisesti arvioida. Tänään mennään fiilispohjalta.

Koska hallituksen esitys saa tukea myös opposition oikealta laidalta, pääministerillä tuskin on suurta huolta eduskunnan enemmistön säilyttämisestä, eikä ilmoitusta tarvita rivien suoristamiseen. Sen sijaan ammattiyhdistysliikkeen työtaistelutoimet ovat aito huoli: vaikka työnantajapuolen suuria pomoja ei pienyritysten irtisanomisen ehdot kiinnostaisi, heitä kyllä kiinnostaa, jos vienti jää satamiin seisomaan.

Maalaisliiton perillisille isäntävalta on periaatteellinen kysymys. Siksi 1930-luvun oikeistoliikehdintä oli vahvinta sen kannatusalueilla ja suuret heikennykset työntekijöiden heikennyksiin on läpi historian tehty pääosin sen johdolla. Siellä hangilla hiihdellessä nousee kaikenlaisia ideoita mieleen.

Kokoomuksessa työntekijäpuolen neuvotteluaseman heikentämistä pidetään yleisesti hyvänä asiana, mutta korkein periaate on silti raha. Jos pääoman kasautumisprosessi on riittävästi uhattuna, voidaan kaiken maailman irtisanomislaeista kyllä joustaa. Siksi ammattiyhdistysliikkeen toiminta uhkaa irtisanomislakia. Ja koska tästä on tullut arvovaltakysymys, irtisanomislain kaatuminen uhkaa hallituksen uskottavuutta.

_____

Tietysti on olemassa sellainenkin vaihtoehto, että pääministeri ei tiedä, mistä ulkoparlamentaarisessa toiminnassa on kyse. Tällainen epäilys herää siitä, että hänen mielestään eduskunnan päätöksiä vastaan ei pitäisi lakkoilla.

Ulkoparlamentaarisen toiminnan ideana on toimia parlamentaarisen muodon ulkopuolella. Toiminta voi kohdentua johonkin eduskunnan käsittelyssä olevaan asiaan, mutta näin ei välttämättä aina ole, eikä eduskunta silloinkaan aseta askelmerkkejä. Ulkoparlamentaarisen toiminnan näkökulmasta on aika lailla yhdentekevää, antaako pääministeri ilmoituksia vaiko ei.

Ulkoparlamentaarinen toiminta (myös lakot sen osana) ovat oleellinen osa länsimaista demokratiaa. Siinä ei itsessään ole mitään erikoista saati epäilyttävää, että ihmiset haluavat osallistua yhteiskunnan suunnan määrittämiseen myös vaalipäivien välillä.

Totta kai se poliitikkoja harmittaa, etenkin ministereitä. Asetelma ei kuitenkaan helpotu sillä, että eduskuntatyötä karnevalisoidaan pääministerin ilmoituksilla asioista, joissa ei ole erityistä ilmoitettavaa.

Kiitän historioitsijoita, jotka avustivat minua tämän tekstin laatimisessa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *