29. 05 2018

Leipäjonokiistassa on kyse kunnioituksesta

Ruoka-apu on murroksessa. Aikaisemmin hyväntekeväisyystahot järjestivät ruokajakeluita, mutta nyt on keksitty, että köyhät tarvitsevat leivän lisäksi myös osallistamista ja elämänhallintaa. Niinpä kaikki edistyksellisenä itseään pitävät toimijat ovat ryhtyneet organisoimaan yhteisruokailuja, joiden yhteyteen sitten liitetään jos jonkinlaista sosiaalityötä ja kokkikurssia.

Eikä tässä ole mitään väärää. On totta, että köyhyys lisää yksinäisyyden riskiä ja näiden kansanruokaloiden tarpeellisuudesta todistaa jo niiden suosio. Yhteisruokailujen osallistujakunta on selvästi leipäjonoja kirjavampaa, mikä sekin on hyvä asia.

Yhteisruokailujen markkinointi ratkaisuna leipäjonoihin on kuitenkin loukannut monia. Ruokailujen yhteydessä jaetaan kyllä edelleen myös ruokakasseja, mutta ehtona voi olla osallistuminen järjestettyyn toimintaan. Tämä tulkitaan pyrkimyksenä holhota entistä tiukemmin niitä, jotka jo nytkin saavat yhteiskunnallisesta kontrollista enemmän kuin osansa.

Hyvää tarkoittavien järjestöjen puhe yksinäisyydestä on myös ällistyttävän sokea leipäjonojen ympärille rakentuneille vertaisavun verkostoille. Monelle leipäjonot itsessään ovat sosiaalinen tapahtuma, samalla tavoin kuin ämpärien jonottaminen. On myös tavallista, että ruokajakelusta saadut elintarvikkeet jaetaan lähipiirin kesken – niistä on tullut osa sitä keskinäistä mikroapua, jonka varassa köyhät sinnittelevät.

Ei siis ole totta, etteikö leipäjonoissa haettaisi ja saataisi apuja myös yksinäisyyteen ja elämänhallintaan. Se vain on keskiluokkaisille silmille näkymätöntä tai vääränlaista. Vapaa verkostoituminen ja arjen säätö nähdään köyhien kohdalla osana ongelmaa, ei ratkaisua. Muutos organisoituun yhteisruokailuun ehkä helpottaa yksinäisyyttä yhtäällä, mutta toisaalta se rikkoo näitä ihmisten omaehtoisia verkostoja.

Olen itse joutunut jonottamaan ruoka-apua. En siksi, että olisin ollut yksinäinen tai keittotaidoton, vaan koska tarvitsin raaka-aineita, joista tehdä aterioita perheelleni. Tätä taustaa vasten minun ei ole lainkaan vaikea ymmärtää, miksi ihmiset ovat vihaisia, miksi tuuletus yhteisruokailuista ratkaisuna leipäjonoihin koetaan ihmisten aliarviointina.

Ainoa köyhiä ihmisiä yhdistävä ongelma on rahan puute. Järjellisiä vastauksia siihen ovat perusturvan ja työllisyyden parantaminen, ei minkään sortin ruokajakelu. Näiden jälkeen yhteisruokailuilla ja muulla puuhailulla on varmasti paikkansa, mutta vain, jos homma perustuu tasa-arvoon ja vapaaehtoisuuteen, keskinäisellä kunnioituksella.

(Kirjoitettu Aamulehdelle 26.5.2018)

One thought on “Leipäjonokiistassa on kyse kunnioituksesta

  1. ”Tätä taustaa vasten minun ei ole lainkaan vaikea ymmärtää, miksi ihmiset ovat vihaisia, miksi tuuletus yhteisruokailuista ratkaisuna leipäjonoihin koetaan ihmisten aliarviointina.”

    Joo, olen Annan kanssa paljolti samaa mieltä.

    Ns. ammattiauttajat eivät näytä vieläkään ymmärtävän, että luuseri ei ulkopuolisen järjestämänä kaipaa toisen luuserin, vaan ”normaalin” vahvan ja mielellään myös menestyvän ihmisen seuraa. Tähän samaan ilmiöön törmää pikäaikaistyöttömien työllistämishankkeissa: Järjestetään statukseltaan kehnoimpiin kuuluvia työtehtäviä, joissa työkaverina on toisia pitkäaikaistyöttömiä ja esimiehinä joko ammattikorkeakouluista tai yliopistosta työttömiksi valmistuneita kaltaisiaan.

    Kun luuserin seuranpitäjäksi tai työkaveriksi järjestetään ammattiauttajien toimesta hänen kaltaisiaan, käy kuten negatiivisten lukujen yhteenlaskussa: Henkisen hyvinvoinnin osalta mennään entistä enemmän pakkasen puolelle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *