05. 03 2018

Voiko työ karata rahataloudesta?

Pitkälle 1900-luvun lopulle valtaosa suomalaisista eli toinen jalka omavaraistaloudessa. Pieniä ansiotyötuloja täydennettiin keräämällä marjat ja sienet metsistä, korjaamalla rikkoutuneet käyttötavarat ja hoitamalla kotona hoitoa tarvitsevat.

Tätä kaikkea tapahtuu tietenkin edelleen. Suomi on täynnä touhua ja ponnistelua ilman taloudellista korvausta – hoidetaan läheisiä, korjataan rakennuskantaa, pyöritetään kansalaistoimintaa, talkoillaan ja jelpitään.

Ansiotason noustessa ja tuottavuuden kasvaessa omavaraistalouden kulttuuri on kuitenkin vähitellen ohentunut. Työ on siirtynyt rahatalouden piiriin, yrittäjä- ja palkkatyöksi. Vie vähemmän aikaa ansaita rahat uusiin villasukkiin kuin parsia vanhat.

On kuitenkin viitteitä siitä, että kehitys saattaa olla vaihtamassa suuntaa.

Ensinnäkin, ansiotyötä jatkuvasti paranevin ehdoin ei enää ole tarjolla kaikille. Keskituloisten työpaikkojen määrä vähenee, ja uusia syntyy eniten matalapalkkaisille duunareille. Kroonisesta vajaatyöllisyydestä taas kertoo, että vastentahtoinen osa-aikatyö on kasvussa ja työttömyysprosentit jäävät verraten korkeiksi myös noususuhdanteessa.

Toiseksi, digitalisaation ansiosta resursseja on helppo kasvattaa myös jakamalla. Netflix-tunnusten kimppatilaus on jo täällä, ja yhteiskäyttöautot tulevat kovaa vauhtia. Myös monet aikaisemmin vain ammattilaisten ulottuvilla olevat teknologiat ovat nyt avoimesti saatavilla, puhuttiin sitten valokuvauksesta tai kirjanpidosta.

Ansiotyötä on siis aiempaa niukemmin, kun taas resurssien tuottaminen ja jakaminen omavaraistalouden puolella on entistä helpompaa. Jossain kohtaa tulee vastaan piste, jossa marjat kannattaa mieluummin käydä itse poimimassa kuin ostaa. Se ei todennäköisesti tapahdu kaikille samanaikaisesti, mutta jos se tapahtuu riittävän monelle, voivat seuraukset olla vallankumouksellisia.

Suomen työmarkkinajärjestelmä ja julkinen talous nojaavat nimittäin oletukselle korkeasta työllisyydestä. Jos ansiotyötä tehdään vähemmän, veroja maksetaan vähemmän ja rahaa julkisiin palveluihin on vähemmän. Koska hoiva-, koulutus- ja turvallisuuspalvelujen tarve ei kuitenkaan häviä, siirtäisi julkisten palvelujen alasajo näitä toimintoja rikkaiden osalta yksityiselle sektorille, köyhillä taas rahatalouden ulkopuolelle – jolloin yhä harvemmalla olisi aikaa käydä ansiotöissä.

Muutos olisi iso, emmekä oikein vielä tiedä, olisiko se parempaan vai huonompaan. Se kuitenkin lienee selvää, että asiasta olisi paikallaan käydä keskustelua. Mieluummin etu- kuin jälkikäteen.

 

(kirjoitettu Aamulehdelle 3.3.2018)

One thought on “Voiko työ karata rahataloudesta?

  1. Joo, sehän siinä entisajan maalaiselämässä oli tasokasta, että rahatalous oli lähes olemattomasti läsnä. Väkirikkaissa maalaistaloissa tämä ilmeni siten, että rahaan, sikäli kun sitä edes säästössä oli, suhtauduttiin kuin osakeyhtiön varoihin. Yleinen suhtautumistapa oli siis se, että talouden rahavaroja ei mielletty kenenkään yksittäisen jäsenen omaisuudeksi, vaikka niitä joku isännyyttä hoitava henkilö olisi yksin käsitellytkin.

    Kokemuksesta muistan, että ihmisten suhtautuminen toisiinsa oli solidaarisuuden osalta kaupunkimaisiin oloihin verraten aivan erilaista näissä yhteisöissä, joissa rahatalouden merkitys jäi vähäiseksi. Siinä missä nykyajan urbaanille kansalaiselle on sosiaaliturva se viimekätinen toimeentulon lähde, entisajan maalaisyhteisössä tämän tietoisuuden muodosti se, että ”onhan niitä kuitenkin pottuja”. Kaikki tiesivät, että ruuan laadusta tinkimällä välttämättömin jokapäiväinen ruoka kyllä kylältä löytyi ja perunoita jokainen joltisessakin kunnossa elävä talous suostui ja pystyi puutteenalaisille luovuttamaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *