04. 05 2016

Eriävä mielipide valtioneuvoston selontekoon julkisen talouden suunnitelmasta

Työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan lausuntoon valtiovarainvaliokunnalle Valtioneuvoston selonteosta julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2017-2020 (VNS 3/2016 vp)

Eriävä mielipide

Suomalaisen työelämän kaksi suurta haastetta ovat korkea työttömyys ja työelämän laadullinen murros. Valtioneuvoston selonteon ongelmana on, että se ei vastaa näistä kumpaankaan.

+ + +

Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan työttömiä oli vuoden 2016 maaliskuussa 273 000, siis lähes saman verran kuin vuosi sitten. Työttömyysaste oli 10,1 prosenttia. Työ- ja elinkeinotoimistojen työnhakijoita Suomessa oli maaliskuun lopussa yhteensä 351 000, siis 4 000 enemmän kuin vuotta aikaisemmin.

Valtioneuvoston selonteko julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2017-2020 asettaa lähivuosille tiukat, taloutta edelleen supistamaan pyrkivät kehykset. Silti se ennakoi (tilastokeskuksen mittaustavan mukaisen) työttömyysasteen alenevan 8,7 prosenttiin vuoteen 2018 mennessä. Tavoite 110 000 työpaikan lisäyksestä on tässä yhtälössä epärealistinen.

Selonteossa kunnianhimoiseen työllisyystavoitteeseen pyritään lähinnä tiukentamalla tulonsiirtojen ehtoja ja vähentämällä yritysten kustannuksia. Tämä ei lisää työpaikkoja, joiden puutteesta Suomen talous kärsii.

Yritysten kustannuksia leikkaavat verotusratkaisut eivät aikaisempien kokemusten valossa lisää investointeja tai paranna työllisyyttä – huolimatta siitä, että kaikki veronalennukset toki tuottavat yksityiselle sektorille uusia tulovirtoja ja elvyttävät taloutta ainakin jossain määrin. Tiedämme, että yritysverojen ja -maksujen alentaminen ei ainakaan automaattisesti tuota toivottua vaikututusta sen enempää välittömästi kuin pitkällä aikavälilläkään. 1980-luvun alussa yritysverotus oli 60 prosentin luokkaa ja niihin aikoihin koko talouden investointiaste vaihteli 27-30 prosentin välillä. Sittemmin yritysverotus on romahtanut ensin puoleen ja sitten kolmannekseen – ja samalla investointiaste on laskenut 20 prosentin liepeille.

Hallitus pyrkii parantamaan talouden kilpailukykyä estämällä palkkojen nousun, tinkimällä työntekijöiden etuuksista ja oikeuksista sekä siirtymällä paikalliseen sopimiseen, mikä monilla aloilla tarkoittanee palkkojen alenemista. Kaikki tällaiset toimenpiteet supistavat kotimaista kysyntää, millä edelleen on negatiivinen vaikutus työllisyyteen.[1] Elinkeinoelämän keskusliiton kuukausittain yrityksille tekemistä suhdannebarometreistä on käynyt jo vuosien ajan ilmi, että riittämätön kysyntä on ylivoimaisesti keskeisin tuotannon kasvun este. [2] Kun tavaroille ja palveluille ei ole ostajia, ei työllistäviä investointeja uskalleta myöskään tehdä. Tämä ongelma ei helpotu kutistamalla kysyntää entisestään.

Liioin eivät esitetyt tuottavuuden kasvua tukevat toimet eivät ole vakuuttavia, eivät ainakaan oletetussa mittakaavassa. Digitalisaation hyötyjä on toistuvasti liioiteltu. Sote- ja aluehallintouudistus vaikuttaa ensisijaisesti yksityistämisprojektilta. Kaikki uudet järjestelmät lisäävät kustannuksia ainakin aluksi. Julkismenojen leikkaukset aiheuttavat työttömyyttä suoraan ja välittömästi. Tiedossa ei toistaiseksi ole esimerkkejä, joissa mittavat leikkaukset koulutukseen ja tutkimukseen olisivat lisänneet kansantalouden kasvua ja työllisyyttä.

+ + +

Valiokunnan asiantuntijakuulemisissa korostettiin työelämän olevan murroksessa. Aiheesta on viime vuosien aikana käyty myös varsin mittavaa akateemista keskustelua. Tämän hetken skenaarioissa perinteisiä työmarkkinoita ravistelevat ainakin robotisaatio, alustatalous, työn yrittäjämäistyminen, kiertotalous, tuotannon hajautuminen ja suuret väestösiirtymät.

Kehitys kulkee kohti hyvin eri tavalla järjestäytyvää työelämää kuin se maailma, jonka pohjalta Suomen julkista taloutta edelleen suunnitellaan. Työmarkkinoidemme perusjako palkansaajiin ja yrittäjiin alkaa jo nyt tuottaa enemmän kitkaa kuin hyötyjä, ja on oletettavissa, että samanlainen hämärtyminen on käynnissä myös formaalin ja informaalin työn rajapinnassa, jossa niitä haastavat uudet liiketoimintamallit, uudet rajoitusmuodot ja yhteisöprojektit.

Jotta aikanaan työmarkkinoiden sujuvoittamiseksi rakennetuista järjestelmistä ei tulisi rasite, tarvittaisiin nyt nopeaa ja päättäväistä säädöstyötä usealla julkisen talouden sektorilla. Selonteko ei tähän haasteeseen ole herännyt. Kuten valiokunnan kuultavana ollut Risto Linturi asian muotoili, ”paperista puuttuu kaikki se, mitä nyt pitäisi tehdä.”

Selonteon ainoat yritykset vastata työelämän muutokseen ovat eräät digitaalisten palvelujen käyttöympäristön kehittämishankkeet ja hallituksen kaavailema perustulokokeilu, joka toteutuessaan voisi ratkaista ainakin osan vastikkeellisen sosiaaliturvaan liittyvistä kannustinloukuista ja hukkahallinnosta. Näistäkin jälkimmäisen uskottavuutta nakertavat maininnat vastikkeellisuuden lisäämisestä nykyisen työttömyysturvajärjestelmässä.

+ + +

Työttömyys maksaa. Noin 300 000 työttömän välittömät kustannukset ovat karkeasti noin 6 miljardia euroa vuodessa. Sen päälle tulevat välilliset kustannukset kuten terveydenhuolto- ja sosiaalimenot. Näiden lisäksi pitkäaikaistyöttömyydellä on myös ns. hystereesi-vaikutus. Pitkäaikainen työttömyys johtaa taito-tietojen ja työmoraalin rapautumiseen, millä on merkittäviä seurauksia sosiaalisten verkostojen ja työmarkkinoilla pärjäämisen kannalta. Tällaiset vahingot ovat helposti pysyviä ja ne alentavat talouden tulevaa tuotantokapasiteettia.

Lisäksi ansiotyöhön perustuvassa yhteiskunnassa työttömyys on usein inhimillinen tragedia, eikä valtiovalta siksi voi suostua lähes kymmenen prosentin pitkäaikaiseen massatyöttömyyteen. Suomen tulisikin pyrkiä vastentahtoisen työttömyyden lakkauttamiseen.

Se voisi tarkoittaa esimerkiksi sellaisen työtakuuohjelman kehittämistä, jossa jokaiselle halukkaalle tarjotaan työtä minimipalkalla. Jo sovittujen liikenne- ja kärkihankkeiden mittaluokkaa on kasvatettava merkittävästi ja työllisyyshankkeet ulottaa osaamis- ja rakennuspääoman ylläpitoon. Näiden perinteisten työllisyystöiden ohella voi julkinen sektori pienentää yritysten kustannuksia esimerkiksi avaamalla tietovarantojaan sekä tuottamalla ja rahoittamalla vapaaseen jakeluun sellaisia työkaluja, joiden monistamiskustannukset ovat vähäisiä – esimerkiksi koulutussovelluksia ja hallintoa helpottavia ohjelmistoja.

Kun yritysten ja kotitalouksien näkymät ovat epävarmat, valtion tulee ottaa poliittinen johtajuus työttömyyskriisin ja kysyntälaman lopettamisessa. Päätetyt sosiaaliturvaan ja koulutukseen kohdistuvat leikkaukset on luonnollisesti peruttava. Mikäli valtiontalouden ja kuntatalouden ½ prosentin alijäämätavoitteet estävät aktiivisen työllisyyspolitiikan, on niistä luovuttava.

+ + +

Selonteon puutteet palautuvat pitkälti sen käyttämiin mittareihin, erityisesti bruttokansantuotteen, perinteisen ansiotyön ja velkasuhteen ylikorostuneeseen rooliin. Mikään näistä ei tavoita uuden työelämän kannalta keskeisiä muutoksia. Esimerkiksi hoivatyön mahdollinen siirtyminen takaisin informaalin talouden piiriin näkyisi todennäköisesti alenemana bruttokansantuotteessa ja muutoksina julkisen talouden menoissa tavoilla, joiden havaitsemiseen nämä mittarit eivät toimi. Samoin vaikkapa 3D-tulostuksen vaikutuksia tavarantuotannon lokalisoitumiseen ja sitä kautta työllisyysvaikutuksiin on mahdotonta analysoida järkevästi niiden pohjalta.

Jatkossa olisikin vastuullisempaa laatia julkisen talouden suunnitelmat laajemman mittariston varaan. Järkevä ja ennakoiva julkisen talouden hoito edellyttää perinteisten mittarien rinnalle ainakin ekologista kuormaa, informaalia taloutta, verovuotoa, osaamispääomaa ja väestön hyvinvointia kuvaavia mittareita.

[1] Kilpailukykytoimien kokonaisvaikutus työllisyyteen riippuu siitä, miten paljon maltillinen tai negatiivinen palkkakehitys heijastuu vientituotteiden hintoihin ja mikä viennin hintajousto on. Vienti on noin 40% BKT:sta. On todennäköistä, että viennin hintajousto on pienempi (ehkä noin 1) kuin kotimaisen kysynnän kerroin nykyisen taantuman olosuhteissa (joka voi olla välillä 1,5-2,0). Aiemien kokemusten perusteella on myös selvää, että osa kustannusten laskusta menee suoraan voittoihin ja osinkoihin, eikä siten paranna hintakilpailukykyä. Toisin sanoen: kotimaisen sektorin osuus taloudesta on suurempi kuin viennin, jolloin vaikutus kotimaisen kokonaiskysynnän kautta on todennäköisesti voimakkaampaa kuin vaikutus vientihintojen kautta.

Selonteon lähtöoletuksia nakertaa sekin, että yksikkötyökustannukset eivät ole nousseet Suomen vientiteollisuudessa muilla aloilla kuin elektroniikka- ja paperiteollisuudessa. Molemmilla aloilla kyse on ollut laskennallisen tuottavuuden heikentymisestä. Tuottavuus lasketaan panos-tuotos-suhteen mukaan. Kun tuotos laskee, niin myös laskennallinen tuottavuus heikkenee. Toisin sanoen yksikkötyökustannusten nousu vientisektorilla ei johdu työvoimakustannusten noususta. Syynä on ollut pikemminkin se, että elektroniikkateollisuus tunaroi itse markkinajohtajan asemansa. Paperiteollisuudessa puolestaan kyse on ensisijaisesti paperin globaalin kysynnän laskusta.

[2] Ks. esim. EK:n tuorein suhdannebarometri, s. 5: http://ek.fi/wp-content/uploads/SBhelmi2016.pdf

Helsingissä 4.5.2016

Anna Kontula

(Eriävän mielipiteen laadinnassa auttoi Heikki Patomäki, Antti Ronkainen ja Lauri Holappa. Erityiskiitos heille.)

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *