11. 11 2014

Asiantuntijalausunto Kansallisen ihmiskaupparaportoijan kertomukseen 2014

Aineistosta ja rajauksesta

Raportti käy ansiokkaasti läpi ihmiskaupparikoksien ja ihmiskaupan lähirikoksien asiakirja-aineistoa. Tätä perusaineistoa täydennetään viranomaisten ja ilmeisesti myös kansalaisjärjestötoimijoiden haastatteluilla sekä ihmiskauppaan liittyvällä tutkimuksella. Aineiston pohjalta syntyy kattava kuva siitä, miten ihmiskauppalainsäädäntöä toteutetaan suomalaisessa oikeusjärjestelmässä.

Sen sijaan aineisto ei anna mahdollisuutta sanoa juuri mitään tilanteista, joissa ihmiskauppa jää kokonaan tunnistamatta tai joissa tunnistettu ihmiskauppa ei johda oikeusprosessiin. Kuitenkin raportti toistaa useasti (kansainväliseen kokemukseen ja ihmiskaupan lähirikosten pöytäkirjoihin perustuvan) oletuksen siitä, että ihmiskauppatyön suurimmat haasteet liittyvät juuri tunnistamiseen.

On ilmeistä, että ihmiskauppa-analyysin perustuminen jo havaittuihin tapauksiin muokkaa käsitystämme ihmiskauppailmiöstä ja vaikeuttaa ihmiskaupan tunnistamista uusien tekomuotojen ja uhriryhmien kohdalla. Lisäksi harvinaiset mutta kenties juridisesti merkitykselliset tapaukset jäävät vähemmälle huomiolle – raportti ei esimerkiksi pohdi lainkaan tilannetta, jossa ihmiskaupan uhri olisi itse syyllistynyt ihmiskaupparikokseen. [1]

Raportti sisältää myös kohtia, joissa kansallisen ihmiskaupparaportoijan kiistaton juridinen osaaminen olisi selvästi kaivannut rinnalleen yhteiskuntatieteellistä ymmärrystä. Tämä tulee esille jo esipuheessa, jossa harmitellaan yleisten käsitysten olettavan hyväksikäytön ja väkivallan poikkeuksellisiksi prostituutiossa, vaikka ”todellisuudessa” seuraukset ovat kirjoittajan mukaan traumaattisia niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Esipuhe ei kerro, mihin lähteeseen tämä yleisarvio prostituutio-ilmiöstä perustuu. Ei ainakaan itse raporttiin, joka käsittelee aineistoja, joiden pohjalta jonkin ilmiön yleisyydestä prostituutiossa ei voi sanoa yhtään mitään. Ei myöskään olemassa olevaan tutkimustietoon, jonka mukaan väkivaltaa ja hyväksikäyttöä kyllä esiintyy, mutta ei silmiinpistävästi enempää kuin paljon asiakaskohtaamisia sisältävissä palvelu- ja hoiva-alan töissä.

Myös raportin taustoituksessa (s.10) esiintyy samantyyppistä horjuntaa. Vaikka raportti tunnistaa lainaamiinsa EU-tilastoihin liittyviä epätarkkuuksia eikä suoraan väitä viranomaisten tietoon tulleiden tapausten kertovan ihmiskauppailmiöstä yleisemmin, ei näiden tilastojen rajoituksia ilmiön kuvaajana millään tavalla avata. Tässä kohtaa olisi ehkä ollut paikallaan muistuttaa viranomaisten tietoon tulleiden tapausten kertovan ennen kaikkea siitä, mitä viranomaiset ovat etsineet, ja millä kentillä ihmiskaupan vastaista työtä tehdään. [2]

Ihmiskaupan määritelmästä ja raportin piiloagendoista

Ihmiskauppalainsäädännössä ja myös parhaillaan käsittelyssä olevan raportin temaattisessa rajauksessa ihmiskauppa jaetaan kolmeen ryhmään: työperäinen ihmiskauppa, seksuaalisen hyväksikäytön tarkoituksessa tapahtuva ihmiskauppa sekä muu ihmiskauppa.

Kuten raportistakin epäsuorasti käy ilmi, jako on ongelmallinen. Toisaalta monissa seksuaalisen hyväksikäytön kategoriaan lankeavissa tapauksissa ihmiset itse mieltävät tekevänsä työtä ja toisaalta kansainvälisestä ihmiskauppakeskustelusta tiedämme, että ainakin muualla maailmassa tietyt työperäisen ihmiskaupan muodot (esim. kotitaloustyö) saattavat sisältää säännönmukaisesti seksuaalista hyväksikäyttöä.

Raportissa käsitellään muun muassa thai-hierontalaitosten toimintakulttuuria (s. 59-62), jossa yksittäiset hierojat rekisteröityvät itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi ja mieltävät toimintansa paikallisen lainsäädännön mukaiseksi työksi. Haastattelemani thai-hierojat eivät myöskään mieltäneet seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan loukatun. Silti thai-hierontapaikkoja tarkastellaan parituksen tai seksuaaliseen hyväksikäyttöön tähtäävän ihmiskaupan kategoriassa.

Toinen raportissa esiintyvä rajatapaus ovat thaimaalaiset marjanpoimijat (s. 49-50), jotka hierojien tavoin lankeavat ikään kuin kategorioiden väliin. Ilman työsuhdetta heidät katsotaan Suomessa lähemmäksi yrittäjää kuin työntekijää, joten he eivät ole oikeutettuja palkkatyösuhteessa oleville henkilöille varattuun suojaan.

Lainsäädännön jaottelu työperäiseen ja seksuaalisen hyväksikäytön tarkoituksessa tapahtuvaan ihmiskauppaan ei vastaa ihmiskaupan todellisuutta. Se kuitenkin vaikuttaa haitallisesti ihmiskaupan vastaisen työn käytänteisiin ja ihmiskaupan uhrien oikeuksien toteutumiseen.

–          On hyvin mahdollista, että jaon seurauksena työperäisen ihmiskaupan piirissä tapahtunutta traumatisoitumista ei tunnisteta. Vaikka työperäinen ihmiskauppa ei sisältäisi seksuaalista hyväksikäyttöä, se pääsääntöisesti sisältää vahingollisia valtasuhteita, alistamista ja usein myös fyysistä väkivaltaa. Silti esimerkiksi tämä raportti keskittyy ensisijaisesti seksuaalisen hyväksikäytön ongelmallisuuteen.

–          Uhrin kannalta ei ole lainkaan yhdentekevää, minkä nimikkeen alla hänen asiaansa käsitellään. Vaikka myös seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutuneet ihmiskaupan uhrit ovat oikeutettuja korvauksiin, jäävät työperäiset saatavat pääsääntöisesti arvioimatta ja saamatta. Kyse voi olla jopa sadoista tuhansista euroista.

–          Raportinkin mukaan seksityöhön liittyvässä ihmiskauppa-arvioinnissa painotetaan edelleen sitä, onko henkilö alun perin suostunut vapaaehtoisesti prostituutioon, vaikka tällä ei pitäisi olla merkitystä. Työperäisen ihmiskaupan kohdalla koko kysymyksenasettelua pidettäisiin absurdina.

Miksi meillä sitten edelleen ylläpidetään kahta osittain päällekkäistä ihmiskaupan kategoriaa? Nähdäkseni syy on ennen muuta ideologinen. Merkittävä osa ihmiskaupan vastaiseen työhön osallistuvista toimijoista pitää äärimmäisen tärkeänä, että kaupallista seksiä ei miellettäisi osaksi (virallisia tai epävirallisia) työmarkkinoita. Raportista välittyy kuva, että myös kansallinen ihmiskaupparaportoija on tätä mieltä. Mikäli tekstissä on lainattu lähdettä (lähinnä oikeudenkäyntipöytäkirjat), jossa prostituutio kuvataan työn tai sen rinnakkaiskäsitteiden kautta, tämä on aina erikseen lainausmerkeissä ja nootitettu.

Ideologisesta piiloagendasta kertoo myös tapa, jolla ihmiskaupparaportoija suosittelee seksin oston täyskriminalisoinnin toteuttamista (s. 94-95). Ehdotuksen tueksi on viitattu yksipuolisesti sellaisiin kannanottoihin ja selvityksiin, jotka puoltavat seksin oston kriminalisointia. Sen sijaan näiden esitysten varsin laajaa poliittista ja akateemista kritiikkiä ei ole käsitelty millään tavoin. [3] Ehdotuksen yhteydessä ei ole mitenkään tuotu esiin sitä, että aiheeseen liittyvää vaikutustutkimusta on edelleen vähän, ja se mitä on, on tuloksiltaan ristiriitaista kaikkien raportoijan luettelemien tavoitteiden kanssa (kysyntään puuttuminen, ihmiskaupan vähentäminen ja sukupuolten välisen tasa-arvon turvaaminen).

Tällainen valikoiva argumentointi on hyvin tavallista poliittisten toimijoiden keskuudessa. Kyseenalaista kuitenkin on, missä määrin se sopii Kansallisen ihmiskaupparaportoijan rooliin.

Suosituksista

Raportin lopussa esitetään 20 suositusta suomalaisen ihmiskauppatyön parantamiseksi. Ne ovat pääsääntöisesti kannatettavia, vaikkakin jotkin varsin yleisluontoisia (erit. ehdotukset 1-4) tai kytkeytyvät heikosti raportin sisältöön (erit. ehdotukset 13 & 19-20). Kiinnitän tässä huomiota vain muutamiin kohtiin:

Suositus nro 13, Järjestyslain seksin myyjiin kohdistaman kiellon sekä ulkomaalaislain seksuaalipalvelujen myyntiin liittyvän käännytyspykälän kumoaminen:

Molemmat lait ovat Neuvostoliiton hajoamista seuranneen huolen lapsia. Ne syntyivät tilanteessa, jossa prostituutio nähtiin lähinnä venäläisen mafian kynnystuotteena, jota seuraisivat huumeet ja yleinen epäjärjestys. Nyt tiedämme, että tuon aikakauden uhkakuvat olivat liioiteltuja – suurimmalla osalla Suomen seksikaupasta ei ole mitään yhteyttä venäläiseen rikollisuuteen ja niin myyjillä kuin ostajillakin on intressi pitää mahdollisimman vähän ääntä toiminnastaan. Liioin ei lainsäädäntö ole lopettanut varsinaiseen seksikauppaan liittymätöntä katuhäirintää (= häirintätarkoituksessa tehtyjä ostoehdotuksia ja huorittelua).

Sen sijaan on käynyt ilmeiseksi, että nämä lait estävät tehokkaasti seksityöntekijöitä tukeutumasta viranomaisapuun silloin, kun he ovat joutuneet ihmiskaupan tai jonkin muun rikoksen uhreiksi. Tämän tietävät myös asiakkaat. Kadulla työskentelevät ja/tai EU-alueen ulkopuolelta tulevat seksityöntekijät ilmeisesti kohtaavatkin väkivaltaa ja hyväksikäyttöä huomattavasti muita seksityöntekijöitä useammin.

Suositus nro 17, Järjestelmä ihmiskaupparikoksen asianomistajan psyykkisen tilan arviointiin:

Näyttää siltä, että erityisesti auttamisjärjestelmään hakeutumattomien suomalaisten uhrien on vaikea päästä oikeuskäsittelyn kannalta tärkeään psyykkisen tilan arviointiin. Periaatteessa he kuuluvat kunnallisten palvelujen piiriin, mutta käytännössä arvioinnin saaminen kotikuntaoikeuden puitteissa on vaikeaa.

Suositus 18, Kansalaisjärjestöjen pitkäjänteinen rahoitus

Tällä hetkellä järjestöjen ihmiskauppatyötä rahoitetaan hankekohtaisesti tai ei lainkaan. Kuitenkin ihmiskauppa on tyypillisesti rikos, jonka tunnistamisessa ja ennaltaehkäisyssä järjestöillä on suuri rooli – usein uhrit suhtautuvat epäluuloisesti viranomaisiin, ja avun hakemiseen järjestökentästä on huomattavasti matalampi kynnys. Tehokas ihmiskauppatyö vaatii kuitenkin suunnitelmallisuutta ja työntekijöiden kouluttamista myös järjestökentässä. Pirstalerahoituksella hyödyt jäävät puolitiehen.

Suositus 19, Kansallisen ihmiskaupparaportoijan oikeus seurata suljetuin ovin käytäviä ihmiskauppaoikeudenkäyntejä.

Ihmiskauppaoikeudenkäynnit sisältävät paljon sellaista informaatiota, jotka eivät ole luettavissa tuomiosta tai oikeudenkäyntipöytäkirjoista. Siksi on tärkeää, että raportoijalla on mahdollisuus seurata oikeudenkäyntejä myös silloin, kun ne toteutetaan suljetuin ovin. Tällä hetkellä käräjäoikeuksien käytäntö on epäyhtenäinen.

Lopuksi

Kuten Kansallinen ihmiskaupparaportoija painottaa, tehokas ihmiskaupan vastainen työ edellyttää ihmiskauppailmiön tuntemusta ja painotusta ihmiskaupan ennaltaehkäisyyn. Tässä työssä jo havaittujen ihmiskaupparikosten analyysi ei yksinään riitä, vaan sen rinnalle olisi saatava yhteiskuntatieteellistä tiedonkeruuta ja viranomaisasiakirjoja monipuolisempia aineistoja. Itse ihmiskaupan lisäksi olisi tärkeää tutkia myös niitä mekanismeja ja olosuhteita, joissa ihmiskauppa käy mahdolliseksi.

Asiantuntijalausuntoni Kansallisen ihmiskaupparaportoijan kertomukseen 2014 lakivaliokunnan kuulemisessa 11.11.2014.

[1] Kansainvälisen kokemuksen perusteella uhrin tai entisen uhrin ryhtyminen yhteistoimintaan häntä kaupanneen organisaation kanssa ei ole täysin poikkeuksellista, mutta suomalaisessa ihmiskauppakentässä tällaisia mekanismeja ei ole havaittu.

[2] Siten seksikaupassa uhriutuneiden korkea määrä EU-tasolla saattaa selittyä esimerkiksi sillä, että suuri osa ihmiskaupan vastaisesta järjestörahoituksesta on suuntautunut ihmiskauppaan seksibisneksessä ja toisaalta työperäisen ihmiskaupan suuri rooli suomalaistilastoissa taas johtua siitä, että meillä ay-liike on ollut mukana ihmiskaupan vastaisessa työssä lähes alkumetreiltä lähtien.

[3] Esimerkki tutkijoiden vetoomuksesta raportoijan käyttämää ns. Honeyball-raporttiin liittyen: https://portti.eduskunta.fi/campaigns/tell-european-parliament-vote-against-criminalisation-clients/,DanaInfo=.awxyCwj33w0up6424uQ6-0+critique-report-prostitution  Suomeksi heijastelua tutkimustietoa vasten mm. Niina Vuolajärvi (2012) Seksin oston kriminalisoiva laki tutkimuksen valossa. http://minna.fi/c/document_library/get_file?uuid=1e145ce6-d339-4603-a525-40cbbf0e6c96&groupId=10136 Myös monet kansainväliset järjestöt ovat viime vuosina muodostaneet kielteisen kannan seksin oston kriminalisointiin.

One thought on “Asiantuntijalausunto Kansallisen ihmiskaupparaportoijan kertomukseen 2014

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *