26. 03 2014

Kristilliset perhearvot?

”Kristillisillä perhearvoilla” viitataan yleensä sellaista elämäntapaan, josta 1950-luvun keskiluokka haaveili. Ihanteeseen kuuluvat pitkät yksiavioiset liitot, selkeät sukupuoliroolit, ahkeruus, vanhempien auktoriteettiasema ja kauniit käytöstavat.

Olen aina ihmetellyt, miksi tätä rakennelmaa kutsutaan kristilliseksi. Raamattu kun näyttää pikemminkin vilisevän sen näkökulmasta varsin epäilyttäviä tyyppejä, Jeesuksesta lähtien – hänhän asetti uskonyhteisön biologisen perheensä edelle, pysytteli ikänsä naimattomana ja vältteli normitöitä. Toivon hartaasti, että myös opetuslapset olivat sinkkuja. Perheelliseltä heittäytyminen kiertolaiselämään olisi ollut edesvastuutonta.

Entäs Paavali? Hän taisi ohjeistaa kristittyjä pitäytymään seksistä kokonaan. Avioliitto oli hänelle vasta kakkosvaihtoehto niitä varten, jotka eivät selibaattia millään kestä.

Myös myöhemmässä kristillisessä perinteessä parisuhde ja lapset nähdään usein hengellisen elämän esteenä. Selibaattimääräykset sitovat edelleen suurta osaa maailman kristillisestä papistosta. Luostarilaitos nimesi (Jeesuksen esimerkkiä seuraten) uskovien yhteisön mukin ensisijaiseksi perheeksi. Kaikille sekään ei riittänyt, vaan osa kilvoittelijoista vetäytyi erämaahan, kauas kaikista ihmiskontakteista.

Vaikka kristinusko on myös lasten ja perheiden uskoa, merkittävä osa teologiasta on laadittu kaukana perhearjesta, niin todellisesta kuin ihanteellisestakin. Näitä kirjoittajia innoittivat ihan muut asiat kuin perhearvot. Lisäksi suurin osa heistä eli aikakautena, jolloin teollistumisen myötä syntyneestä ydinperhemallista ei oltu kuultukaan.

Lopulta 1950-luvun ihanneperheen voidaankin katsoa noudattavan ”kristillisiä perhearvoja” vain siinä mielessä, että pakettiin kuului myös kristillisen uskon vahva läsnäolo. Mutta jos kristilliset perhearvot palautuvat uskon merkitykseen, miksi yksi elämäntapa olisi muita kristillisempi?

Aktiiviuskovia kun elää kaikenlaisissa suhteissa ja olosuhteissa, sinkkujen kimppasoluista sateenkaariperheisiin.

(Kirjoitettu Kirkko&Kaupunkiin 26.3.2014)

2 thoughts on “Kristilliset perhearvot?

  1. Kristillisillä arvoilla tarkoitetaan elämäntapaa, jossa noudatetaan Jumalan kymmentä käskyä.

    Moraalisena ohjenuorana kristillisissä arvoissa pyritään noudattamaan Jeesuksen oppia: ”Mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, samoin tehkää te heille”.

    Näiden käskyjen ja moraalisäännön soveltamisella perhe-elämään tarkoitetaan kristillisiä perhearvoja. Jos näitä Raamatussa kerrottuja oppeja pystyy noudattamaan, muodostuu elämäntapa paljolti juuri tällaiseksi, 1950- luvulla tavoittelemisen arvoisena pidetyksi ihanteeksi.

    Homman ei suinkaan ole kuviteltu, eikä kristillisissä piireissä myöskään kuvitella toimivan niin päin, että ensin tehtäisiin tulkinta Raamatun sanomasta ja pyrittäisiin sen mukaisiin tavoitteisiin ikäkauden sovellutuksena. Mutta 1950- luvullakin oli kannustavia esimerkkejä perheistä, jotka olivat onnistuneet kristillistä elämää perheyhteisössään elämään.

  2. Kuten Anna antaa ymmärtää, kristillisellä perhemallilla ymmärretään usein keskiluokkaista perheidylliä. Siinä kaikki näyttää ulospäin jotenkin niin onnistuneelta ja seesteiseltä. Helposti tulee aivan sellainen ajatus, että kylläpä Jumala on siunannut tällaisia perhekuntia erityisellä tavalla. Tässä kaikessa ei sinänsä tarvitse olla mitään pahaa. Eri asia onkin se, onko tuo mielikuva rajaamassa mittaa täyttämättömät kristillisyyden ulkopuolelle.

    Hieman vähemmän hohdokkaammista lähtökodista tulevat kristityt kipuilevat riittämättömyytensä ja ristiriitaisuuksiensa kanssa. Voidaan suorastaan antaa ymmärtää, että heidän uskonelämässä on jotain pielessä, kun maallinen siunaus ei kohtaa. Tällöin rivien välistä pilkottaa ajattelu, että elämässä onnistuminen ymmärretään suureksi johdatukseksi ja sen ilmeneminen todistukseksi muille hyvästä Jumalasta – ja saahan siinä toki samalla kohdekin hieman kunniaa itselleen osoittautuessaan näin Jumalalle kelvolliseksi, siis oletettavasti varsin hyväksi ihmiseksi.

    Kun kristilliset stereotypiat voittavat sisällön, on sanomaa vaikea vastaanottaa. Siksi alisteisessa asemassa olevan ihmisen, joka kenties juuri siitä syystä tarvitsee vasemmistolaista edunvalvontaa tuekseen, saattaa olla työlästä päästä irti ennakkoluuloistaan kristinuskon sanomaa kohtaan.

    Vaikka stereotypioita ravistellaan, älköön kuitenkaan syyllistytä mustavalkoiseen ajatteluun. Kirjon laajuus ei myöskään ole itsetarkoitus. Pienimmän yhteisen nimittäjän hakeminen johtaa helposti toiseen ääripäähän, jolloin vaara sisällön vesittymisestä merkityksettömäksi on ilmeinen. Ajoittain tuleekin vaikutelma, että se voisi kenties olla jopa tavoite -toivottavasti kuitenkaan ei aivan näin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *