20. 08 2013

Noinkohan naiset voittivat?

Pohjoismaista hyvinvointimallia on tapana ylistää naisen parhaaksi ystäväksi. Sen myötä julkinen sektori otti hoitaakseen ison osan tehtävistä, jotka aikaisemmin olivat jääneet äitien ja isoäitien harteille. Samalla uudet päiväkodit, sairaalat, koulut ja vanhankodit tarjosivat työpaikan kotoa vapautuville naisille.

Ansiotyö puolestaan toi naisille omaa rahaa ja mahdollisuuden liikkua kodin ulkopuolella. Molemmat ovat klassisia vapauden tunnuksia.

Silti en ole aivan varma, että naiset todella voittivat. He nimittäin kantavat edelleen hoivataakan, nyt vain julkisen sektorin työntekijöinä. Sen sijaan, että Marja hoitaisi dementikkoäitiään kotona ja naapurissa Laura lapsiaan, nyt Laura vie lapsensa tarhaan käydäkseen vuorotöissä vanhainkodissa, jonne Marja on tuonut äitinsä, koska lastentarhanopettajana hän ei voi huolehtia vanhuksesta kotona.

Ja tätä kutsutaan naisten emansipaatioksi – olenko minä ainoa, jonka mielestä kuvassa on jotain outoa? Hyvinvointivaltio on eräänlainen Pyrrhoksen voitto: sen ansiosta saavutimme tärkeitä asioita, mutta niiden hintana yhä suurempi osa väestöä taivuteltiin palkka- ja asiakassuhteisiin.

Testatuista järjestelmistä hyvinvointivaltio on osoittautunut kiistatta parhaaksi tavaksi järjestää hoivaa, jota me kaikki tarvitsemme jossakin elämämme vaiheessa. Samojen palvelujen hankkiminen markkinoilta tulisi järjettömän kalliiksi. Perhesuhteisiin perustuvat järjestelmät taas ovat perustuneet naisten kotiorjuudelle, enemmän tai vähemmän.

Hyvinvointivaltio ei silti ole historian lopullinen piste ja huipennus.  Vaikka ansiotyön, verotuksen ja julkisten palvelujen kautta rakennettu turva on hieno asia, ei ole mitenkään selvää, että julkisesta sektorista pitäisi tehdä ainoa tapa kantaa toistemme taakkoja.

Kattavien julkisten palvelujen rinnalle tarvitaan tilaa epäviralliselle järjestäytymiselle ja vertaistuelle. Ihmisillä tulisi olla realistiset mahdollisuudet huolehtia läheisistään ilman, että se tarkoittaa köyhyyttä ja kotiin eristäytymistä. Ensi askelia tähän suuntaan voisivat olla riittävä omaishoidon tuki ja joustavat vanhempainetuudet. Perustulo on jo isompi harppaus.

Niin, ja jos miehet tekevät osuutensa, ei läheisistä huolehtiminen ole kenellekään vapauden este. Ehkä tämä kuulostaa utopistiselta, mutta hei – ei se nyt voi hirveän paljon vaikeampaa olla kuin oli historiallisen laajan hyvinvointisektorin rakentaminen.

 

(Kirjoitettu Aamulehdelle 18.8.2013)

3 thoughts on “Noinkohan naiset voittivat?

  1. Yllätys, että Sinun mielestäsi budjetti/leikkausriihi meni vihkoon. Työtä tekeville lisää piiskaa ja veroja – kotona loikoileville lisää rahaa tai ei ainakaan heikennyksiä. Siinä reilun, kannustavan ja taloudellisesti tasapainosen yhteiskunnan avaimet. Syvästi ihmettelen, että teidän puoluetta ei TYÖ ja TYÖMIES kiinnosta enää yhtään, vähemmistöt ja työtävieruksuvat kylläkin.

    Vasemmistopuolueen pitäisi muuttaa nimensä Vähemmistöpuolueeksi.

    1. Hei,

      Valitettavasti tässä paketissa nyt tuli ”kotona loikoileville” pari aika ikävää heikennystä, joita toki vastustan – kas kun myös ne TYÖMIEHET saavat lapsia, sairastuvat eläköityvät tai saattavat jäädä työttömäksi. On tyhmää ajatella, että meillä olisi erikseen joku ”työtä tekevien” ja ”loikoilijoiden” porukka – useimpien elämäntaipaleelle mahtuu jaksoja sekä työssä että työmarkkinoiden ulkopuolella.

      Ja jos joku kutsuu lasten tai vanhuksen kotona hoitamista ”loikoiluksi”, ei varmaan ole käynytkään planeetalla Maa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *