10. 08 2013

Ihmisen ikävä toisen luo

Kaksi on aihetta onneen – aurinko ja rakkaus.

Kyselyissä suomalaiset nimittäin raportoivat tärkeimmiksi ilon lähteikseen auringonpaisteen ja läheiset ihmissuhteet. On oikeastaan aika lohdullista, että onnen avaimet ovat niinkin arkisia. Vaikka kaikkea ei elämässä voi saada, tärkein on silti jokaisen tavoitettavissa.

Paitsi että ei ole. Aurinko toki paistaa niin vanhurskaille kuin syntisillekin, mutta rakkauden kanssa on toisin. Yli miljoona suomalaista asuu yksin, ja luku on kasvussa. Osalle sinkkuus on tietoinen valinta, mutta joukossa on myös paljon parisuhteesta haaveilevia. Sitä oikeaa ei vain ole osunut kohdalle.

Rakkauden löytäminen ei varmaan ole koskaan ollut mutkatonta, mutta nyt yksilöllisten syiden rinnalle on noussut rakenteellisia esteitä. Miesten ja naisten maailmat eriytyvät: Naiset keskittyvät suuriin kaupunkeihin, miehet taas maaseudulle. Naisten koulutustaso suhteessa miehiin nousee.

Kyse ei ole tuloeroista (ne olisivatkin helpommin voitettavissa), vaan yhteisen kulttuurin katoamisesta – vaikeudesta löytää kumppania, joka jakaisi samat arvot ja elämäntavan.

Ja niin ihmiset opettelevat pärjäilemään omillaan. Muutaman vuoden takaisen tutkimuksen mukaan myös parisuhteessa elävät suomalaiset harrastavat seksiä yhä enemmän yksinään ja vähemmän toistensa kanssa. Lapsen hankintaa suunnittelevien sinkkunaisten määrä on nousussa.

Tämä on ihmisten hyvinvoinnin kannalta iso asia, ihan yhtä iso kuin bruttokansantuote tai lehdistönvapaus. Erityisen pahasti kolhii yksinäisyys niitä suljettujen tehtaiden duunarimiehiä, jotka eivät elämältä muuta haluaisi kuin mennä aamulla töihin ja palata viideltä perheen luo. Mikä siinä muka on niin kohtuutonta?

Pariutuminen koetaan edelleen yksityiselämän asiaksi, jota ei sovi päivänpolitiikkaan. Sille ei ole poliittisesti korrektia nimeä tai kieltä. Äänettömänäkin tunkeutuu yksinäisyyden eetos kuitenkin kaikkialle demokratian huokosiin. Ja sen olisi syytä kiinnostaa meitä kaikkia.

Ihmisten tyydyttymätön kaipuu kosketukseen ja vähitellen sammuva unelma arjen jakamisesta rakkaan kanssa – ne synnyttävät levottomia, pelottavia voimia, jotka taipuvat herkemmin vihan kuin keskinäisen ymmärryksen palvelukseen.

(kirjoitettu Lehtiyhtymälle 10.8.2013)

4 thoughts on “Ihmisen ikävä toisen luo

  1. Yksinäisyys on varmasti monelle vakava ongelma nykyään Suomessa. Minulla on ollut aitiopaikka aikanaan ammatin kasutta ja sittemmin sairaseläkeläisenä seurata vanhemman ja sairaamman väen yksinäisyyttä.
    No, keski-ikäisiille eikä nuorillekkaan parisuhde nykyisin tunnu sitä onnea tuovan. Tuntuu, että varsinkin naisväellä on tärkeämpää ”toteuttaa itseään” kuin hoitaa perinteisiä arjen askareita.

    Hyvä juttukaveri päivittäin olisi verraton lääke monelle yksinäiselle. Mitkään somet ei korvaa ihmistä.
    Itselläni riittää juttukavereita. Läheisemmästä kanssakäymisetä ei sairaan yksinäisen miehen kannata haaveillakaan.

  2. Taisipa Selin tulla huomaamattaan ilmaisseeksi naisten sinkkuilun yhden syyn: ”naisväellä on tärkeämpää ”toteuttaa itseään” kuin hoitaa perinteisiä arjen askareita ”. Miksi parisuhde juuri naisille on yhtä kuin ”perinteiset arjen askareet” höystettynä usein epätyydyttävällä mutta pakollisella seksillä? Lähtisikö mies palkattomaksi rengiksi, jonka pitää kuunnella vähättelyä tai jopa huorittelua?
    1800-luvun kartalla on paha suunnistaa 2000-luvun kaupungissa. Onneksi nykykoulussa pojat oppivat edes laittamaan ruokaa, mutta moni muu arjen puuha jätetään pojille yhäkin opettamatta. Vastuu lankeaa meille vanhemmille.

  3. Yksinhän tässä nykyään olen, mutten yksinäinen. Juttuseuraa on liikaakin välillä, mutta sitä ”ihan omaa” ei näkyvissä. Meille(vanhemmille) naisille kun ei enää kelpaa viihdytysseura, vaan pitäisi saada jotain muutakin esim. sinän maalaus. Yleensähän ennen nainen teki kotityöt. Oli kerran sellainenkin aviomies.
    Monenlainen olis tässä iässä vielä ja jo hyväksi.

    Airi

  4. Suomalaisen perus ongelma on minäkuvassa:äärimmäinen individualismi mitä tulee vapauteen itsensä toteuttamisesta ja ulkoisten esteiden poistamisesta(lue:velvollisuudet).Tämä yhdistettynä heikkoon sosiaaliseen eetokseen ja itsetuntoon. Moni meistä haluaa kiitosta ja ihailua olematta kuitenkaan valmis antamaan sitä itse.Dialoginen ongelma siis. Haluamme monologia.Arvomme ovat sis kulutusperusteisia:oman arvon tunnetta haetaan rahasta.Tämä näkyy myös politiikassa:vahvasti ideologiset ja utopistiset politiikat eivät kerää kannatusta. Uskomme syvästi, että valtiovarainministeri muuttaa maailman paremmaksi muuttamalla hiukan rahan jakosuhdetta. Mutta onko näin käynyt?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *