21. 01 2013

Kilpailukykykitinää

Ainakin 1960-luvulta on pääkaupungin peilisaleista kaikunut vaikerrus Suomen kilpailukyvyn surkeasta tilasta, kuinka maata uhkaa perikato ja keppikerjäläisyys. Ei auta, että työn tuottavuus on tänä aikana moninkertaistunut ja Suomi kivunnut kehitysapua vastaanottavasta maasta maailman rikkaimpaan kärkeen. Kilpailukyky kun on sellainen juttu, että vaikka taivas olisi nyt kirkas, voi jo huomenna sataa.

Kilpailukykyargumentilla elinkeinoelämän (ja erityisesti suurten yritysten) edusta tehdään koko kansan etu ja sen tarpeet saavat etuajo-oikeuden ohi kaikkien muiden tarpeiden. Elinkeinoelämä voi ottaa, raastaa, määritellä ja sanella, koska pyhä kansallinen kilpailukyky on sen harteilla.

Paitsi että ei ole. Jos taloutta tarkastellaan vuosineljännestä pitemmälle, elinkeinoelämän menestyksen eväät tulevat aivan muusta kuin yritystuista ja riistopalkoista. Sieltä löytyy maksuton koulutusjärjestelmä, joka antaa suomalaisille historiallisen laajat mahdollisuudet kehittää lahjojaan. Siellä on neuvolajärjestelmä ja koko kansallinen terveydenhuoltoprojekti, jonka ansiosta työikäiset naiset eivät kuole synnytyksiin ja pudota hampaitaan 30-vuotiaana. Sieltä löytyy myös tehokas päivähoitojärjestelmä, joka vapauttaa molemmat vanhemmat kokopäivätyöhön. Ja tietysti sosiaalinen pääoma, jonka ansiosta lapsia ei tarvitse saattaa kouluun eikä rikkaiden kortteleita ympäröidä muureilla.

Edellä mainitut seikat luovat yhdessä sen ”vakaan ja ennustettavan toimintaympäristön”, jonka EK:n tuore toimitusjohtaja nimesi yritysmaailman hyvinvoinnin ykköstekijäksi. Tältä pohjalta voisi jo olettaa, että elinkeinoelämä olisi eturintamassa vaalimassa hyvinvointipalveluita?

Vaan ei – ihan päinvastaiseen suuntaan sieltä vedetään. Veroja ei saisi maksaa kukaan, eivät ainakaan ne, joilla on rahaa. Ja nyt kun vienti takkuaa, pitäisi kotimainenkin kysyntä tappaa palkka-alella.

Joulun alla Suomi nousi kansainvälisessä kilpailukykyvertailussakin jälleen pronssille. Minusta kolmas sija maailmanliigassa antaisi jo tilaa keskittyä välillä muuhun. Mutta kun nyt kilpailukykyä edelleen vaaditaan, olisi se viisasta tehdä turvaamalla ihmisiä, ei yrityksiä – esimerkiksi korvaamalla nykyinen sosiaaliturvaviidakko simppelillä perustulolla, joka takaa mikroyrittäjälle toimeentulominimin, sallii työttömän opiskella ja säästäisi monen metsähehtaarin verran paperia.

 

(Kirjoitettu 13.1.2013)

5 thoughts on “Kilpailukykykitinää

  1. Voi Anna, oliskohan syy hyvään kilpailukykyyn historiassa juuri se, että asiasta on pidetty meteliä? Suomessa on perinteisesti ymmärretty etenkin vientiteollisuuden kilpailukyvyn tärkeys kansantaloudellisesti, nykyään ko. realiteetit varsinkin vasemmistossa tuntuvat unohtuneen. On aika posketonta väittää, että elinkeinoelämä haluaisi olla maksamatta veroja, kun Suomen verotus on kansainvälisesti vertailtuna poikkeuksellisen kevyt pienituloisille ja poikkeuksellisen raskas suurituloisille.

  2. Henkilökohtaisesti olen menettänyt luottamuksen poliittiseen päätöksentekoon suomessa ! On hyvin vaikeaa uskoa enään poliittisen päätöksenteon parantavan työllisyyttä ja hyvinvointia .

  3. Kirjoitin neljä vuotta sitten näin (edelleen yllättävän ajankohtaisesti):

    Suomi on maailman kuudenneksi kilpailukykyisin maa. Tarkemmin sanottuna, Suomi on maailman kuudenneksi kilpailukykyisin talous. Edelläsanotusta hätäinen voisi tehdä johtopäätöksen, että maa=talous.

    Mitä sitten kilpailukyky tarkoittaa? Miten se mitataan? Onko kilpailukyvyn mittaamisessa oleellista se, että valtio on kilpailukykyinen, talouden toimintaympäristö (jossa valtio on vain yksi tekijä, luoden finanssipolitiikallaan edellytykset yrityksille), yritykset vai yksittäiset kansalaiset, ymmärrettynä yrittäjinä tai kuluttajina ovat kilpailukykyisiä? Kilpailevatko he keskenään vai kaikkien muiden maiden yrityksien ja kansalaisten kanssa? Mitataanko kilpailukyky ostovoimana, tuotantona vai kenties patentoitujen innovaatioiden määränä per asukas?

    En muista koskaan nähneeni missään ainuttakaan kilpailukyvyn määritelmää. Varmaankin kilpailukyky lasketaan yhdistelmänä erilaisista talouden mittareista, mutta mitä ne ovat? Ja miten ne lasketaan, ja miten eri mittarit painotetaan?

    Kilpailukyky on nykyajan mantra, jota toistellaan väsymiseen asti, ja uskonnollinen opinkappale, jonka sisällön tunteminen ei näytä olevan välttämätöntä termin sujuvalle käyttämiselle.

    Kilpailukykypuheissa kaikki yhteiskunnallisen toiminnan osa-alueet alistetaan taloudelle. Esimerkiksi kaupungin omistamasta maasta pitää ulosmitata mahdollisimman nopeasti mahdollisimman suuri voitto esimerkiksi myymällä se rakennusyhtiölle asuntomaaksi, vaikka pitkällä tähtäimellä voisi olla kannattavaa, että maa säilytettäisiin virkistyskäytössä, mikä taas on pitkällä tähtäimellä, nk. kestävän kehityksen elinkaariajattelulla kansanterveydellisesti ja kansanterveydellisesti kannattavaa. Kilpailukyvyn suure taitaakin olla euroa/dollaria per aikayksikkö.

    Kilpailukyvyn kaikkivoipuus näkyy myös siinä, miten valtioneuvoston alaiset laitokset velvoitetaan tekemään tulossopimuksia, joissa ne velvoitetaan tuottamaan sitä mitä niiden missio määrittelee. Esimerkiksi musiikkikonservatorioiden pitää tuottaa musiikkisäilykkeitä vientiin, ja sairaanhoitoyhtymän tulee tuottaa hopoja eli hoidettuja potilassuoritteita, viis siitä, mikä on lopputulos potilaan eli asiakkaan kannalta, kunhan yksikkö toimii tehokkaasti, panos-tuotos eli input-output-periaatteella.

    Yhteiskunnassamme vallitseva kilpailukykyajattelu johtaa siihen, että jokainen taloudellinen toimija toimii atomistisesti, ilman minkäänlaista vastuuta kokonaisuudesta. Tällöin lopputulos tai toiminnan laatu kansalais-asiakkaalle on sivuseikka. Esimerkiksi heikosti parannettavat potilaat tulee lykätä toiselle laitokselle tilastoja rumentamasta ja heikosti työllistettävät työttömät tulee siivota työllistämiskursseille työttömyystilastoja rumentamasta.

    Suomessa tavataan ylpeillä jopa sillä, kuinka ”tehokas” koulujärjestelmämme on. Menestys Pisa-tutkimuksissa ei kuitenkaan johda esimerkiksi nobel-palkintoihin, elämänhallinnasta puhumattakaan. Jos kilpailua korostava yhteiskuntamme ei suoranaisesti ruoki oman elämän hallintaa, silloin on pakko tehdä irtiotto.

    Samassa Hesarissa – 9.10.2008 – jossa Suomen kilpailukyvykkyyttä juhlittiin, kerrottiin myös suurelle yleisölle melko tuntemattomasta kuopiolaisesta kirjailijasta, Jouni Tossavaisesta, joka täytti 50 vuotta. Tossavainen kertoo tulotasonsa pudonneen kolmasosaan hänen siirryttyään siksi, minkä hän koki kutsumuksekseen, missä hän koki hyödyttävänsä eniten myös yhteiskuntaa, eli siirryttyään toimittajasta vapaaksi kirjailijaksi. Tossavainen on onnistunut hyppäämään pois oravanpyörästä, jossa ihmisarvo mitataan suorituksina; tästä kertoo sekin, että hän ei laske kilometrejä sykemittari ranteessa lempiharrastuksensa parissa, juostessaan. Hän vain juoksee, ei kuten Forrest Gump, koska ei muuta osaa tai kuten elinkeinoelämän tuotannontekijä, joka on tuomittu kujanjuoksuunsa.

    Tossavaisia pitäisi olla paljon enemmän.

    Julistan kilpailun avatuksi: otan ehdotuksia vastaan kilpailukyvyn määritelmiksi. Paras palkitaan säilykkeellä, jonka sisällöstä voidaan sopia parhaan ehdotuksen antajan kanssa.

  4. Kilpailukyky on se mantra, jolla työn ja pääoman välisessä tulonjaossa pidetään pääoman puolta. EK:n lukuisten kitisijöiden tehtävä on huolehtia funktionaalisessa tulonjaossa siitä, että pääomatulot pysyvät nousevalla trendillä suhteessa palkansaajien tuloihin. Ja hyvin ovat huolehtineetkin. Siitä nämä EK:n kitisijät saavatkin ruhtinaallisen korvauksen ja aika moni heistä ainostaan siitä! Siis kitinästä mediassa.

    On huomioitava, että vientiteollisuuden kustannuskilpailukyky on aivan hyvä. Talouden taantuma syö kysyntää, eikä siinä palkka-alen kaltaiset poppakonstit auta.
    ”Ongelmat liittyvät strategiseen osaamiseen, innovaatioihin ja teknologiseen kehitykseen”, professori Pertti Haaparanta toteaa.

    EMU:n pakkopaidassa kieriskelevä (vienti)teollisuus on kohdistanut raskaan tykistönsä hallituksen tulevaan budjettiriiheen. Hallituksen sisäinen devalvaatio tulee olemaan kiitos kitisijöille. Eduskunnassa hallitusrintama pysyy jälleen yhtenäisenä, eikä perustulolle ole sijaa vastuuta kannettaessa. Mutta eiköhän se mene jo samaan piikkiin kuin EVM, budjettikuri, STX ja sisäinen devalvaatio. Retoriikkaa kyllä riittää, mutta …

  5. Kilpailukykyä voisi kerrankin parantaa investoinneilla ja tekemällä pääomien ulosmittauksesta pois tuottavasta toiminnasta Suomessa erittäin kallista. Kummallista että kaikennäköiset kermankuorijat pääsevät ensin kuppaamaan resurssit pois varsinaisesta yritystoiminnasta itselleen ja sitten kitisevät, kun työvoima haluaa tuotantokykyään vastaavaa palkkaa. Joko palkkahaitaria (tai tulohaitaria – eiväthän herrat palkkaa nyt saa) kavennetaan tai progressiota syvennetään, mieluummin molempia.
    Potkitaan nämä vapaamatkustajat pois niin kilpailukyky paranee.

    Samat älyn jättiläiset ovat nyt leikkaamassa valtiontaloutta laman aikana! Se viimeistään kertoo, että kyse on palkästään ahneudesta. Ja sitten vielä syyttävät ”kateudesta”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *