Elämä hallinnasta!

Viime viikolla kaupunkilehti Moro kertoi eläkeläispariskunnasta, joka aurasi talvesta toiseen tonttinsa ohitse kulkevaa kävelytietä. Sitten talkoilu tyssäsi viranomaisten varoitukseen: jos joku liukastuisi ja loukkaisi itsensä, voitaisiin lumitöiden tekijä vaatia korvausvastuuseen.

Nyt kaupungin alueelle sijoittuva kävelytie on talvet lumen peitossa, ihmisten tallaamaa kapeaa kinttupolkua lukuun ottamatta. Lastenrattaat, rollaattorit ja huonojalkaiset joutuvat kiertämään. Lehtijutussa vastaava virkamies pahoitteli asiantilaa ja rauhoitteli, että kyllä lumitöitä voi tehdä talkoilla jatkossakin. Siihen vain täytyy anoa virastosta lupa.

Muuten ei tilanne kuulemma pysy hallinnassa.

Tapaus kuvaa erinomaisesti suomalaisen yhteiskunnan taipumusta totalitarismiin, kuinka viranomaisvalta luisuu täällä helposti terveen järjen tuolle puolen. Alkujaan arjen helpottamiseksi laaditut säännöt kääntyvätkin itseään vastaan ja tukahduttavat sen epävirallisen ja epämuodollisen arjen, josta yhteisö viime kädessä ammentaa voimansa.

Usein näissä tilanteissa vedotaan ”hallinnan katoamiseen”. Järjettömiäkin sääntöjä (tai niiden viranomaistulkintoja) noudatetaan, koska säännöttömyys mielletään anarkiaksi. Tuskin Moron virkamieskään pelkäsi, että sooloilevat auraaja-amatöörit vaarantaisivat yhteiskuntajärjestyksen. Sen sijaan itsenäinen ajattelu ja toiminta voivat sen tehdä. Siksi monet valitsevat mieluummin sääntöjen suojaaman häkin.

Niin minäkin monesti teen, mukavuussyistä ja koska on aina helpompaa uida virran mukana. Niinpä viritän keväisin parvekkeen pyykkinarun piiloon vyötärön korkeudelle, vaikka osa pyykeistä laahaa silloin maata ja vaikka oikeastaan minusta kuivuvat pyykit ovat pikemminkin kodikkaita kuin epäsiistejä. Kunnioitan maitopurkin parasta ennen –päivämäärää, vaikka on sääli kaataa ihan hyvän näköistä maitoa viemäriin. Painostan lastani lukemaan biologian kokeisiin, vaikka olenkin salaa yhtä mieltä heinien tunnistamisen tarpeettomuudesta.

Sääntöjen noudattamista pidetään yleisen edun mukaisena usein silloinkin, kun ne johtavat arveluttaviin tilanteisiin. Vuosi sitten Romanian romanit karkotettiin itsekyhätystä leiristään rakennusviraston päätöksellä. Vanha nainen nosti jätesäkkiin pakatun omaisuutensa ja kysyi poliislta, minne heidän nyt pitäisi tehdä. Ei poliisi tiennyt. Hänen tehtävänsä oli valvoa sääntöjä, ei sitä, onko ihmisillä suojaa pakkasöinä.

Kun säännöt muuttuvat epämukavista epäoikeudenmukaisiksi, ne on voitava kyseenalaistaan. Tulee piste, jossa on vain uskallettava luottaa, ihmisten empatiaan ja arkijärkeen, vaikka ne välillä pettävätkin. Loppupeleissä ei elämää kuitenkaan voi elää muuten kuin fiilispohjalta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>