29. 09 2010

Blondi jääprinsessa ja punakutrinen hot mama

Usein valitetaan, että puolueiden välisiä eroja on vaikea hahmottaa. Niin varmaan onkin, jos tyytyy selaamaan vaalimainoksia. Niissä kaikissa luvataan vapautta, turvallisuutta ja tasa-arvoa puolueesta riippuen joko vihreällä, sinisellä tai punaisella fontilla.

Kiiltokuvaesitteiden varjoon jäävässä päätöksenteossa ovat erot kuitenkin selviä ja ennakoitavia. Oikeisto kannattaa yksityistä ja vasemmisto julkista palvelutuotantoa, riippumatta siitä, mikä milloinkin olisi halvinta tai järkevintä. Isot puolueet (kok, kesk, sdp) vaativat kriminalisointeja ja valvonnan tiukentamista, kun taas keskikokoiset (vas, vihr) puhuvat yhteisöllisyyden ja osallisuuden ongelmia ehkäisevästä vaikutuksesta.

Edelleen, vasemmisto ajaa kaikille tarkoitettuja (universaaleja) julkisia palveluita, oikeisto varallisuuden ja yksilöllisten mieltymysten mukaan eriytettyä palvelutuotantoa. Demarit painottavat ansiosidonnaisia etuuksia, kokkarit haaveilevat yksityisistä vakuutuksista ja vassarit kannattavat yhdessä vanhan koulukunnan keskustalaisten kanssa perusturvaa. Osittain vasemmistolaisesta retoriikastaan huolimatta persut ovat toiminnassaan lähellä oikeistokonservatiiveja.

Erot eivät lopu äänestyskäyttäytymiseen. Puolueiden kannattajakunnat poikkeavat toisistaan sosiaalisesti, ekonomisesti ja kulttuurisesti. Usein näillä eroilla on pitkät historialliset juuret.

Tyypillisesti vasemmiston ja vihreiden kannattajat viihtyvät lämpimissä ja murretuissa väreissä, kun taas uusliberalismista viehtynyt porvari pukeutuu kylmiin ja selkeisiin sävyihin. Perussuomalaisten ja perinteisen keskustan tavaramerkkinä on ”kansanomaisuus”, jolla tarkoitetaan asukokonaisuutta, jonka osaset sopivat mahdollisimman huonosti toisiinsa.

Kokoomuksen huhutaan ohjastaneen eduskuntavaaliehdokkaitaan välttämään solmioita ja helminauhoja, kun he liikkuvat ”kansan parissa”, toreilla ja liikekeskuksissa. Meillä vasemmistossa ei helminauhoista ole pelkoa. Pukeutumisohjeita ei juuri anneta, mutta luulisin keskustoimiston hiljaa toivovan, että toverit kansanedustajaehdokkaat muistaisivat edes kammata tukkansa…

Näin hiusvärien kultakaudella voi puoluetta arvuutella myös katsomalla karvoihin: Blondit ovat kokoomuksen ehdokaslistoilla selvästi yliedustettuina, kun taas Vasemmistoliiton näkyvät naisehdokkaat ovat valtaosaltaan punapäitä.

Ainakin osittain taustalla ovat erilaiset naisihanteet. Siinä missä vaaleat hiukset viestittävät tyyneyttä, suojelun tarvetta, yksinkertaisuutta ja aistinautinnoista pidättäytymistä, punaiseen tukkaan liitetään intohimo, salatietous, anarkia ja itsenäisyys. Vaaleiden hiusten yhdistäminen sinisiin puoluetunnuksiin vie ajatukset jäähän tai järkeen, punainen tukka ja puolueväri taas yhdistyvät tuleen ja tunteisiin.

Puolueiden naiskuvista on vain lyhyt askel puoluekohtaisiin seksuaalikulttuureihin. Omakohtaisen kokemuksen puutteessa joudun tältä osin tukeutumaan vanhaan tiedeuutiseen, jonka alkuperän olen kauan sitten hukannut. Sen mukaan vasemmiston kannattajat eivät pidä aviollista uskottomuutta kovin vakavana, mutta ryhtyvät itse harvoin syrjähyppyihin. Kokoomuksen äänestäjäkunnassa uskottomuus tuomitaan jyrkemmin, mutta silti vieraissa käydään verrattain usein.

Vai ei puolueilla ole mitään eroa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *