05. 05 2010

Yhtenäinen vasemmisto

Näin vapun päälle on ollut tapana pohtia vasemmiston tilaa. Lyhyesti voisi viime vuoden tiivistää, että EU-vaaleissa tuli turpiin, mutta toisaalta nuoria ikäluokkia on virrannut toimintaan enemmän kuin miesmuistiin. Siis hyvää ja huonoa.

Aina silloin tällöin joku ilmoittaa vasemmiston olevan kriisissä, nimeää syyksi hajaannuksen ja ehdottaa lääkkeeksi joukkojen kokoamista suurpuolueeseen. Kotipuolueellani Vasemmistoliitolla olisi tällöin kaksikin kosijaa – vuorotellen ovikelloa käyvät soittelemassa pulska mutta tylsänlainen SDP sekä pieni mutta särmikäs SKP. Vaikka virallisia yhdistymishankkeita ei ole tietääkseni käynnissä, tunnusteluja kuulee silloin tällöin, SDP haluaisi sulauttaa muut itseensä ja SKP tarjoaa vaaliliittoa.

Kautta historiansa on vasemmisto jakautunut ja riidellyt keskenään. Siinä on hyvätkin puolensa, sillä yleensä vain aatteensa vakavasti ottavat ovat valmiita eroamaan asiakysymysten takia. Juuri tämän periksi antamattomuus on vasemmiston sydän, siitä nousevat laulut, toivo ja sankaruus. Suuret valtapuolueet pysyvät paremmin kasassa, sillä ne keräävät toisenlaisia aktiiveja ja niille asiat ovat aina neuvoteltavissa.

Vasemmiston jatkuva jakautuminen juontaa sen juuriin vastarintaliikkeenä. Vasemmistolaisuus on kapitalismin sisällä ja sitä vastaan suuntautunut poliittinen liike. Se kestää tappioita loistavasti, mutta hämmentyy voitoista pahemman kerran – sekä Neuvostoliiton bolsevikkien että EU-demarien kohdalla voimme nähdä, miten vallan saavuttaminen voi kuohia vasemmistosta valjun ja eksyneen.

Tämä on tietenkin ongelma, sillä politiikan ideanahan on vallan tavoittelu. Useimmat vasemmiston sisäiset konfliktit tiivistyvät kysymykseen ministerisosialismista: Voiko sosialisti ryhtyä merkittävässä luottamustehtävässä kapitalismin takuumieheksi, jos hän samalla saavuttaa pieniä parannuksia ihmisten elämään? Suomen nykydemarien mielestä voi, sillä ministeripaikan kautta saavutetut konkreettiset edut arvostetaan korkealle, aatetta kun ei voi syödä. Kommunistien mielestä ei voi, koska ministeriys välttämättä merkitsee aatteellisesti kestämättömiä kompromisseja, joita kansa ei hyväksy.

Vasemmistoliitto keikkuu jossain tässä välillä: hallitukseen osallistuminen houkuttelee, sillä oppositiossa valtaa on vähän ja tehtävää olisi niin paljon. Toisaalta taustalla painavat edelleen sateenkaarihallituksissa hyväksytyt leikkauslistat, joiden jälkeen ihmisten luottamuksen palauttaminen on ollut hidasta. Tämän näkemyseron takia mahdollinen liitto muiden vasemmistopuolueiden kanssa kantaisi alusta saakka sisällään avioeron siementä.

Jos vasemmistopuolueet joskus yhdistyvät, sen pitää tapahtua ruohonjuuritasolta käsin. Että aktiiviväki löytää yhteisiä tavoitteita ja yhteistä puolustettavaa ja alkaa puuhata samoissa järjestöissä samojen asioiden eteen (niin kuin jo jonkin verran tapahtuu). Että jonain päivänä aktiivit vain ovat niin toisiinsa tottuneita, ettei erillisissä puolueissa tunnu olevan mieltä.

Siihen saakka on viisainta asustella naapureina, moikata rappukäytävässä ja osallistua yhteisiin pihatalkoisiin, mutta jättää kuulutukset varaamatta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *