Kirkko etsii rooliaan

Pastori Kai Sadinmaa vaati Hesarissa kirkolta riistokapitalismin vastaisia tekoja. Hän muistuttaa, että vallitseva talousjärjestelmä on vakava uhka ympäristölle ja perustuu kristinuskon kannalta kestämättömän käyttäytymisen, esimerkiksi ahneuden, piittaamattomuuden ja heikomman hyväksikäytön legitimointiin.

Kapitalismikritiikissä sinänsä ei ole mitään uutta, sitä on toki kuultu kirkon taholta vuosien ajan. Sadinmaan puheenvuoron raikkaus tuli kuitenkin sen konkreettisuudesta. Yleisen moraalipaheksunnan sijaan hän kohdistaa kritiikkinsä selkeästi kirkkoon itseensä: älkää kuunnelko heidän puheitaan, vaan katsokaa, mitä heidän kätensä tekevät. Sadinmaan mielestä kirkon pitäisi lopettaa individualistinen psykohöpinä ja asettua uskottavasti ihmisten puolelle riistoa vastaan. Sijoituskeinottelun ja koronkiskonnan sijaan luterilaisen kirkon tulisi omassa varainhoidossaan noudattaa saarnaamiaan oikeudenmukaisuuden ja vaatimattomuuden periaatteita. Hän myös epäilee kirkon kykyä oikeasti haastaa vallanpitäjiä tilanteessa, jossa kirkkovaltuustojen enemmistö koostuu hallituspuolueiden jäsenistä.

Minä en tiedä.

Aikaisemmin ajattelin, että kirkon tehtävänä on kyseenalaistaa väkivaltaisia rakenteita ja taistella heikkojen puolesta. Tämähän on muun muassa vapautuksen teologian lähtökohta: jotkut seurakuntien työntekijät Latinalaisessa Amerikassa kokivat kestämättömänä tilanteen, jossa papit vain veisailivat virsiä kun vieressä kidutettiin ja tapettiin ihmisiä. Arvostan suuresti sitä työtä, jota kirkon ihmiset näissä maissa ovat tehneet, usein pyyteettömästi oman henkensä uhalla.

Toisaalta ajattelen kuitenkin uskontoja ensisijaisesti jonkinlaisina tietopankkeina, en poliittisina toimijoina. Niihin on vuosituhansien kuluessa tallennettu tietoa sellaisesta, joka on välitettävissä vain kokemuksen, ei sanojen avulla. Siinä missä maailman parantamista tekevät monet muutkin instituutiot, suhteessa ”tuonpuoleiseen” on uskonnoilla käytännössä monopoli.

Mielestäni kirkot pyrkivät yleensä tarjoamaan kahdenlaista ohjeistusta. Toinen liittyy ihmisen ja Jumalan (mikä se sitten lieneekin) väliseen suhteeseen ja sen keskeisenä tehtävänä on tukea ja auttaa keskustelukanaan syntymistä näiden kahden välille. Toinen liittyy yhteiskuntaan, sen tehtävänä on antaa ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi kohdella toisiaan. Tämä kaksijakoisuus on nähtävissä myös Jeesuksen toiminnassa, jonka pitäisi olla kristinuskon ohjenuorana.

Nämä kaksi ohjeistusta eivät välttämättä ole yhteismitallisia, joskus ne saattavat olla jopa keskenään ristiriidassa. Esimerkiksi oman jumalasuhteeni kannalta voisi olla suotavaa käydä sunnuntaisin kirkossa, mutta jos perheellä on hyvin vähän yhteistä aikaa, voi kirkossa käynti olla äitiyden laiminlyömistä.

Niin kauan kuin kirkko pyrkii normittamaan ihmisten keskinäistä käyttäytymistä, on luontevaa vaatia, että se itse eläisi opetustensa mukaisesti. Tästä lähtökohdasta Sadinmaan puheenvuoro on aiheellinen ja perusteltu. Itse kuitenkin ajattelen, että luterilaisen kirkon ongelmana on myös toisen tehtävän unohtaminen, että maallistunut ja byrokratisoitunut kirkko ei juuri anna tilaa hengelliselle etsinnälle. Jos kirkko on kadottanut jumalansa, ei asiaa paranna se, että se lakkaa tukemasta ihmisten hyväksikäyttöä (joskaan ei siitä haittaakaan ole). Ongelma on paljon syvemmällä.

Please like & share:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>