02. 02 2008

Poliittista kähmintää

Viime viikkoina on puhuttu paljon seksuaalisesta häirinnästä eduskunnassa. Seksityötutkijana törmään ilmiöön ehkä muita nuoria naisia harvemmin – useimmat poliitikkomiehet eivät oikein tiedä, miten suhtautua seksiteoreetikkoon. Silti olen minäkin sen verran nähnyt, että voin aiheesta blogia kirjoittaa.

Flirtti kuuluu poliittiseen kulttuuriin. Usein se on molemminpuolista ja pehmentää politiikassa väistämättömiä konflikteja. Itse iloitsen kovasti saamastani huomiosta, sillä yliopistomaailmasta ei kehuja heru. On todella sääli, jos seksuaaliseen häirintään liittyvä julkisuuskeskustelu kuolettaa flirttiperinteen.

Leikkiin tai kohteliaisuuksiin puettuja huomautuksia voidaan politiikassa käyttää myös toisen uskottavuuden mitätöimiseen. Silloin kyse on vallankäytöstä, jonka ainakin itse tulkitsen häirinnäksi. Sanallisessa häirinnässä voi vielä olla kyse kommunikaatio-ongelmista, mutta politiikasta löytyy myös ”kähmijöitä”, jotka eivät kunnioita toisen fyysistä koskemattomuutta. Äkkiä sen oppii, kuka on aina tilaisuuden tullen kiinni rinnassa tai pakarassa. Kyse on ihan oikeasta sikavaarasta.

Seksuaaliselle väkivallalle (josta häirintä on siis vain yksi muoto) on tyypillistä, että järjestelmämme ei kykene tunnistamaan sitä tai suojelemaan siltä. Erittäin harvoin tapaukset nousevat käsittelyyn ja vielä harvemmin tekijälle koituu siitä seurauksia. Seksuaalirikoksella on harvoin silminnäkijöitä, ja oikeus on syytetyn puolella kunnes toisin todistetaan. Ilmitulleissa tapauksissa sosiaaliset kustannukset ovat usein uhrille suuremmat kuin rikolliselle.

Seksuaalista häirintää on kuitenkin politiikassa vielä vaikeampi käsitellä kuin muussa yhteiskunnassa. Ensinnäkään luottamushenkilöillä ei ole työelämän kaltaista vakiintunutta järjestelmää seksuaalisen häirinnän käsittelemiseksi. Kenelle sitä voisi/pitäisi tehdä valitus, kun pomona on anonyymi äänestäjä?

Toiseksi, seksuaalisesta häirinnästä valittava henkilö asettaa aina oman maineensa kyseenalaiseksi, ja poliitikolle maine on elämisen ehto. Suuri osa ihmisistä ajattelee, että jos ihminen ei pysty häätämään yhtä pervoa, kuinka sille voi antaa muiden asioita hoidettavaksi. Vielä vaikeampi tilanne on, jos kähmijä tulee samasta puolueesta: valittaja ei aseta kyseenalaiseksi vain omaansa vaan myös taustaryhmänsä maineen. Kukaan ei pidä oman pesänsä likaajista.

Entisen apulaisoikeusasiamiehen Pirkko K. Koskisen vaatimus kaikkien kähmijöiden ”paljastamisesta” kertoo vain, kuinka huonosti juristit ymmärtävät politiikan realiteetteja. Politiikassa lasku häirinnästä lankeaa edelleen uhrille, muodossa tai toisessa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *