19. 02 2007

Onko avioliitto kahden kauppa?

Uskontotieteilijä Kim Östman kirjoitti Aamuporvarissa raikkaasti yksi- ja moniavioisuudesta. Lainaan pätkän: ”Mitkä ihmissuhde- ja perhemallit ovat sallittuja, mitkä kiellettyjä – ja miksi? Määritteleekö ihmissuhteen normaaliuden ja hyväksyttävyyden sen absoluuttinen muoto vai sen laatu?”

Kysymykset ovat hyvin ajankohtaisia juuri nyt. Ajankohtaisuudella en tarkoita tänään käynnistyvää Big Love -sarjaa, vaan samaa sukupuolta olevien parisuhteiden vakiintumisesta osaksi perhekäsitystämme. Se mursi lopullisesti vuosikymmenien (osittain vuosisatojen) perinteen, jonka mukaan perheen ydin on kristillisen Jumalan sinetöimä, kahden eri sukupuolta olevan henkilön keskinäisestä rakkaudesta muodostama liitto ja lasten kasvatusinstituutio.

Siis kristillinen? Uskonnollisilla yhteisöillä on toki (lain puitteissa) oikeus laatia sääntöjä, ja olettaa jäsentensä niitä noudattavan. Ensisijaisesti avioliittoa säätelee kuitenkin meillä valtio. Se määrittää naimakelpoisuuden, puolisoiden juridiset oikeudet ja velvollisuudet sekä suhteen purkamisen ehdot.

Lukumäärä ja sukupuoli? Kun sallittiin samaa sukupuolta olevien liitot, lyötiin lukkoon instituution merkitys ensisijaisesti maallisena sopimuksena, johon pariskunnat voivat lisätä haluamiaan uskonnollisia elementtejä. Silti kyseessä on aivan erityinen sopimussuhde, sillä solmijoiden lukumäärä on rajattu kahteen. Periaatteessa vapaiden aikuisten ihmisten välisessä sopimuksessa minkä tahansa koalition pitäisi olla mahdollinen.

Keskinäinen rakkaus? Yksi yhteiskuntamme tiukimpia dogmeja on ajatus siitä, että liitto voi perustua vain keskinäiselle rakkaudelle ja että ihminen voi rakastaa tässä mielessä vain yhtä kumppania kerrallaan. Kaikki muu on perverssiä. Huolimatta siitä, että suurin osa maailman ihmisistä perustelee edelleen avioliittonsa muulla(kin) kuin rakkaudella. Huolimatta siitä, että valtaosa länsimaisesta taiteesta Sofoklesta Salkkareihin rakentuu kolmiodraamalle. Keskinäinen rakkaus on epäsuorasti kirjattu lakiinkin, mikä näkyy esimerkiksi silloin kun pyritään erottelemaan suomalaisten ulkomaalaisten kanssa solmimat ”lumeliitot” ”oikeista”.

Avioliittokäytäntömme perustuvat sääntöihin, joiden ainoa merkitys teollisuusyhteiskunnan seksuaalinormien toisto. Laki parisuhteen rekisteröinnistä rajattiin siten, että se ei kyseenalaistanut perinteisiä arvoja, sillä edelleen perustana on kahden ihmisen romanttinen parisuhde (jonka siunaamisesta kirkko käy parhaillaan voimakasta keskustelua). Jos kyse olisi todella vain ihmisten välisestä sopimuksesta, olisi kai samantekevää, montako ja minkä sukupuolen edustajaa avioliiton keskenään solmisi. Tunkkainen pikkuporvarillisuus jyrää.

Entä sitten lapset? Avioliittohan ei ole vain kahden ihmisen välinen sopimus, se on myös yhteiskunnan tapa huolehtia lapsistaan – vai onko? Jos avioliitto olisi ensisijaisesti lapsia varten, miksi lapsettomat lainkaan solmisivat liiton? Ja eikö silloin avioero-oikeus pitäisi rajata vain tapauksiin, joissa lapset ovat jo täysi-ikäisiä tai heidän hyvinvointinsa uhattuna?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *