Pohjasakkaa

Poliitikon hommissa tapaa paljon suomalaista eliittiä. Useimmiten meininki on leppoisaa ja keskustelu kiistattoman korrektia. Ihmiset ovat reiluja ja mukavia niin kuin muuallakin.

Aika ajoin tähän moitteettoman siistiin pintaan kuitenkin ilmestyy säröjä. Ja niistä punkee esiin mönjää, jonka olin toivonut jo hautautuneen historiaan.

Pöytäpuheen sivulauseessa pienituloisia nimitetään ”pohjasakaksi”. Tai sitten joku arvelee, että sosiaaliturvan varassa elävillä ei ole ”kompetenssia aitoon ystävyyteen”. Kolmas suree ”kansan kateellisuutta”, jonka vuoksi eliitti ei voi avoimesti iloita menestyksestään.

Äskettäin olin paneelissa, jossa professori Paul Lillrank julisti vasta omistamisen erottaneen ihmisen eläimestä. Tämä antropologisestikin naurettava väite johtaa helposti ajatukseen, että omistamaton ei olisi ihminen. Tai että köyhä on ainakin vähemmän ihminen kuin rikas.

Tällaisia juttuja professorit kelailivat varsinkin 1930-luvulla, eikä niitä aikoja ole ikävä.

Usein sanoja huomaa itse sammakkonsa ja pyrkii paikkaamaan sitä jollakin tavoin. Merkityksellistä kuitenkin on, että en ole kuullut vastaavia lipsahduksia vaikkapa homoista, vammaisista tai venäläisistä. Kokemukseni mukaan tuloero on ainoa ero, jonka kohdalla käytöstavat horjuvat.

Ei voi välttyä johtopäätökseltä, että osa suomalaisesta eliitistä, tietoisesti tai ei, pitää köyhiä alempiarvoisina. ”Huonompaa ainesta”, joku taisi sen sanoa.

Tietysti sama tauti kalvaa muissakin yhteiskuntaluokissa. Löytyy herravihaa, naisvihaa, ryssävihaa ja milloin mitäkin. Ihmisyyteen näyttää kuuluvan sitkeä taipumus demonisoida itselle vieraita ihmisiä ja ryhmiä. Ainakin itseltäni vaatii tietoista pinnistelyä olla punnitsematta muukalaista eri mitoilla kuin omaa väkeä.

Eliitin köyhiin kohdistama halveksunta on kuitenkin vakavampaa, koska se muuttuu helposti yhteiskunnalliseksi eriarvoisuudeksi. Eliitti hallitsee lainsäädäntöä, oikeuslaitosta, valtamediaa ja elinkeinoelämää. Sen mielipiteet vaikuttavat siihen, millainen sosiaaliturva tässä maassa on, missä saa tupakoida, kenen sairaudet hoidetaan tai kuka saa äänensä kuuluviin.

Viime talven vellonut keskustelu työttömyysturvan vastikkeellisuudesta on puhdas esimerkki tilanteesta, jossa eliitin epäluottamus työttömiä kohtaan pyrkii osaksi lainsäädäntöä. Menoa ei lainkaan hidasta se tosiasia, ettei työttömien laiskuudesta ole sen enempää näyttöä kuin naisten tyhmyydestä tai homojen väkivaltaisuudesta.

Tästä syystä huolestun aina, kun kuulen marmorilattioiden ja valkoisten pöytäliinojen maailmassa sanan pohjasakka.

 

(Kirjoitettu Aamulehdelle 20.7.2014)

Blogi, Uncategorized | 5 kommenttia